Juuri silloin tuhansia hiiriä vyöryi esiin joka nurkasta pakottaen arkkipiispan pakoon
Onko Lallia ollutkaan?
Kuten mainittua, Surmavirsi sai kirjallisen muotonsa hyvin myöhään, ja sen alkuperästä on mahdoton tietää mitään varmaa. Suullisen version voi ehkä olettaa kulkeneen käsi kädessä ”virallisen” version kanssa, jota kirkon taholta alettiin tuoda esille 1200-luvun jälkipuoliskolla.
On spekuloitu, että Lalli on voinut olla varakas suurtilallinen Köyliön Lalloilan tilalta, jonne perustettiin ensin piispankartano, sitten Köyliönkartano, joka on ollut Cedercreutzin suvun hallussa vuodesta 1746. Eräässä Köyliön asiakirjassa vuodelta 1486 mainitaan ”Lallin asuinpaikan” rajapyykki, mutta ehkä se kuitenkin vain osoittaa legendan innoittaneen nimien antamista.
Kertomuksissa Lallin vaimo on siis nimeltään Kerttu. Surmavirren yhden version mukaan kotitilalla asuneet Lallin veljet Pentti ja Olavi osallistuivat myös surmaamiseen. Heillä on kaikilla kristilliset nimet, mikä ei antaisi ymmärtää heidän olleen pakanoita. Lalli voi mahdollisesti olla väännös Lauri-nimestä.
Henrikin surmaajaa kuvattiin kirkkotaiteessa tiettävästi ensimmäisen kerran 1410-luvulla, Henrikin sarkofagissa Nousiaisten kirkossa. Pian sen jälkeen yleistyi kuva Pyhästä Henrikistä, joka polkee surmaajaansa jalkojensa alle.
Tuomas Heikkilä ei tunteile Pyhän Henrikin legendan analyysissaan. Pyhimysusko muodosti keskiajalla kansanomaisen uskonnollisuuden tärkeimmän piirteen, ja Suomessa oli tarve saada oma paikallinen pyhimys katolisen kirkon satojen pyhimysten joukkoon. Itse Henrikin legenda ei sellaisenaan erotu muista vaan noudattaa kertomuslajinsa vakiokaavaa.
Tuomas Heikkilä kommentoi, että ”Pyhä Henrik on ollut modernin ajan suomalaisille niin eksoottinen, jännittävä ja ainutlaatuinen hahmo, että hänen on haluttu nähdä olleen täysin poikkeuksellinen myös keskiajalla […] On valitettavaa, että tällainen kritiikitön ja lähteiden tietoja kyseenalaistamaton käsitys näyttää juurtuneen haitallisella tavalla paitsi yleisiin käsityksiin ja kollektiiviseen muistiin, myös tieteellisyyteen pyrkiviin yleisteoksiin.”
Toinen esimerkki kertomusten kierrättämisestä liittyy Lallin kuolemaan hiirten takaa-ajamana. Sama kertomus, Mäuseturm, tunnetaan Saksasta. Yhdessä versiossaan se kertoo Mainzin arkkipiispasta Hatto II:sta (virassa v. 968–970), joka nälänhädän aikana kieltäytyi antamasta kärsiville ihmisille apua suurista viljavarastoistaan. Kertomuksen mukaan hän sulki kerjäläiset latoon, jonka yksi hänen kumppaneistaan sytytti tuleen. Arkkipiispan kerrotaan kommentoineen kuolevien ihmisten huutoa sanoen:”Kuulkaa, kuinka viljahiiret piipittävät?”
Samalla hetkellä tuhannet hiiret vyöryivät esiin joka nurkasta ja pakottivat arkkipiispan pakoon veneellä viereistä Rein-jokea saarelle, jossa hän sulkeutui torniin. Se ei kuitenkaan estänyt hiiriä syömästä häntä elävänä.
Onko 860 vuotta vanhassa asiassa enää uutta löydettävää?
Kyllä, juuri nyt alamme osata kaivaa esiin tietoa, jonka ajateltiin olevan kätketty ikuisiksi ajoiksi: ihmisluiden ikä osataan esimerkiksi ajoittaa yhä tarkemmin, isotooppianalyyseilla voidaan paljastaa, millaista ruokaa vainajat olivat syöneet ja missä päin maailmaa he olivat oleilleet, DNA-analyysit voivat kertoa, kuka on sukua kellekin.
”Näytteeseen tarvitaan vain mikrogramman kokoinen fragmentti, ja niitä meillä on paljon, sillä Turun tuomiokirkosta löydettiin 1920-luvulla kaksi reliikkikokoelmaa”, kertoo Turun yliopiston arkeologian emeritusprofessori Jussi-Pekka Taavitsainen.
Löydöt teki arkeologi Juhani Rinne kirkon restaurointitöiden yhteydessä, pyhäinjäännöksiä eli reliikkejä löytyi 1300-luvun Hemminki-piispaan liitetystä puuarkusta sekä sakariston umpeen muuratusta seinäkomerosta. Juhani Rinne tutki löydökset, satakunta esinettä, ja kuvasi ne tieteellisesti kaikkien tuolloisten sääntöjen mukaan v. 1932. Hän uskoi, että löydöksissä oli edustettuina kolmisenkymmentä pyhimystä, Henrikin lisäksi Eerik, Margareta ja Pancratius, lisäksi Jeesukseen liittyvä kivifragmentti Getsemanesta, ynnä muuta.
”Pyhimyskultti oli keskiajan yhteiskunnassa läsnä kaikkialla ja pyhäinjäännöksillä oli keskeinen rooli, koska ne olivat pyhän ’tartuttamia’ ja muodostivat sen vuoksi suoran yhteyden Jumalaan. Pyhimys saattoi näin olla monessa paikkaa yhtä aikaa”, Jussi-Pekka Taavitsainen selittää.
Tästä syystä reliikit olivat – ja ovat edelleen – kovaa valuuttaa, koska niiden osia on voitu vaihtaa keskenään ja näin rakentaa reliikkikokoelma, johon on kertyneenä yhä enemmän pyhyyttä. Kristillisten pyhäinjäännösten ylimpään luokkaan lasketaan esimerkiksi Kristuksen kidutusvälineet, mutta myös pyhimyksen ruumiinosat, esim. luut. Toisen luokan reliikeiksi luetaan pyhimyksen vaatekappaleet ja muu omaisuus, kolmannen luokan reliikkejä ovat esineet tai kankaanpalat, jotka ovat olleet kosketuksissa ensimmäisen tai toisen luokan pyhäinjäännöksiin.
Pyhäinjäännösten löytyminen Turun tuomiokirkosta ei ollut sinänsä odottamatonta, vaikka ne oli uskonpuhdistuksessa julistettu epätoivotuiksi ja tuomiokirkko oli ryöstetty monesti, ensimmäisen kerran jo v. 1318, jolloin venäläiset myös polttivat kirkon. Merkittävin löytö oli kallorelikvaario, joka sisälsi joukon pieniin pusseihin ommeltuja reliikkejä. Paketointi on tapahtunut luultavasti 1300-luvulla, koska uloin silkkikangas on ajoitettu juuri sille ajalle.
”Todennäköisesti Turun papit ovat uskonpuhdistuksen jälkeenkin ymmärtäneet esineiden arvon kristinuskon varhaisvaiheissa ja toimineet niin, ettei esineitä hävitettäisi”, Jussi-Pekka Taavitsainen uskoo.
Hän käynnisti v. 2007 poikkitieteellisen tutkimushankkeen, joka on edelleen vasta puolivälissä ja joka pyrkii eri menetelmin saamaan reliikeistä mahdollisimman paljon tietoa. Upsalan Ångström-laboratoriet on tärkeä yhteistyökumppani. Muutamia väliraportteja on julkaistu, mutta työ on hintavaa, vaatii kärsivällisyyttä ja kestää vielä pitkään.
Vuoden 2015 raportissa todettiin, että 6–7 tähän mennessä tutkituista luunkappaleista voisi ikänsä ja luonteensa puolesta kuulua vaikka 1100-luvun piispalle.
