On vuosi 1896 marraskuun 20. päivän vastainen yö, ja Purmon Kauhajärvellä mäkitupalainen Mats Hansson Slip havahtuu mökin katolta kuuluvaan kovaan ja outoon ääneen. Hän jäykistyy kauhusta, sillä hän pitää ääntä ”haltijan” enteenä lähestyvästä onnettomuudesta. Mats on yksin kotona, hänen vaimonsa on käymässä Uudessakaarlepyyssä, eikä hän millään saa sinä yönä enää unta.
Seuraava yö on samanlainen. Mats valvoo ahdistuneena sängyssään, kun hän puoli kahden aikoihin kuulee kärryjen rahinaa. Hän juoksee ulos ja kysyy kuunvalossa, kuka ajaa ohi siihen aikaan yöstä. Hänen veljenpoikansa Karl Johansson Kauhajärvi vastaa olevansa matkalla Uuteenkaarlepyyhyn myymään lihaa aamun markkinoilla.
Enempää he eivät puhu. Mutta Matsin ollessa palaamassa tupaan hän kuulee taas outoja ääniä: nopeita lähestyviä askeleita. Hän piiloutuu peloissaan aidan taakse ja näkee, kuinka Karlin naapuri Elias Kauhajärvi kiiruhtaa Karlin perään kirves olallaan. Mats ei uskalla liikahtaakaan pelosta.
Viiden aikoihin samana aamuna Karl Kauhajärven vaimo ja lapset heräävät siihen, että heidän hevosensa palaa － mutta ilman Karlia. Vaimo ja vanhin poika lähtevät naapureiden kanssa etsimään kadonnutta. Karl löydetään vasta seuraavana aamuna, murhattuna puolentoista kilometrin päässä kotoaan, Drakan tiluksilta läheltä Kasakbackan torppaa, joka oli silloin osa Uudenkaarlepyyn pitäjää.
Karl makaa turveojassa verisessä lätäkössä, noin 75 syltä (135 metriä) maantieltä. Ruumis on silvottu kymmenellä syvällä kirveeniskulla hartioihin, päähän, selkään ja lantioon. Kuolleen miehen puukko on verisenä hänen taskussaan. Turkki ja liivi ovat napittamatta ja tasku on revitty rikki. Vaimo kertoo, että Karl laittoi ennen matkaa taskuunsa tupakkamassin, jossa oli 65 markkaa seteleinä.
Epäilykset kääntyvät heti Elias Kauhajärveen, kylän rikkaimpaan talonpoikaan. Elias on todistajien mukaan ”tunnettu ja pelätty vallanhimostaan ja hurjapäisyydestään”, ja hän on useasti uhannut Karlin henkeä. Kyläläisten mukaan Elias tilasi jokunen vuosi aiemmin appiukkonsa murhan 150 markalla eräältä härmäläiseltä. Appiukko haavoittui pahoin kirveeniskuista mutta eli vielä vuoden ennen kuolemaansa. Yleisen käsityksen mukaan hän kuoli hyökkäyksen aiheuttamiin vammoihin.
Karlia puolestaan kuvaillaan ”sangen rauhalliseksi ja vaarattomaksi”. Hän oli muuttanut kylään muutama vuosi aiemmin ja nopeasti joutunut Eliaksen silmätikuksi, sillä ”hän ei vapaaehtoisesti taipunut Eliaksen vallanhimoon”. Heidän kaunansa kasvoi erityisesti Karlin syytettyä Eliaksen poikaa Viktoria poikiensa ja muiden kalaverkkojen tyhjentämisestä. Viktor valitti isälleen, jonka seurauksena Elias ja Karl päätyivät Johannes Mattssonin tallissa ”nyrkkitappeluun”, jossa Karl sai viillon vasemman silmänsä alle. Kaikki tämä on naapurien kertomaa.
Pedersören piirikunnan nimismiehelle, Silfverbergille, lähetettiin viesti murhatyöstä vasta ruumiin löytöä seuraavana päivänä. Suoritettuaan murhapaikalla valmistelevan poliisitutkinnan nimismies käski hakemaan Eliaksen kuulusteluihin. Koska murha oli tapahtunut Uudenkaarlepyyn pitäjässä, myös kruununnimismies Elis Oskar Söderström ja kaupunginviskaali Olson kutsuttiin paikalle. Elias pidätettiin, ja useat kyläläiset kutsuttiin todistajiksi oikeudenkäyntiin Uuteenkaarlepyyhyn kaksi päivää myöhemmin.
Näin alkoi oikeudenkäynti, joka jatkui neljä kuukautta useiden pitkien todistajanlausuntojen sekä monien käänteiden takia. Todisteet olivat vahvasti Eliasta vastaan. Kaksi tyttöä oli murhayönä ollut palaamassa tansseista, ja he kertoivat nähneensä valoa Karlin tallissa yhden aikaan yöllä. Karl oli todennäköisesti juuri silloin tehnyt lähtöä markkinoille. He myös kertoivat, että he olivat ”yllätyksekseen nähneet Eliaksen mökin etuoven avoinna, mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut siihen kellon aikaan”.
Elias kiisti kaiken: ”Hän vannoi kaiken pyhän kautta nukkuneensa koko yön sängyssään.”
Jo matkalla Uudenkaarlepyyn putkaan Eliakselta lipsahti, että hän tiesi jotain: jos hän sanoisi vain ”yhden sanan”, hänet vapautettaisiin. Kun asiaa puitiin käräjillä toista päivää, hän tunnusti: hänen oma poikansa Viktor oli syyllinen murhaan. Elias selitti, ettei hänellä ollut aluksi voimia ilmiantaa poikaansa.
Elias kertoi, kuinka hän heräsi murhayönä kolmen aikoihin siihen, että Viktor palasi kotiin oltuaan tansseissa isänsä tietämättä. ”Nyt olen tappanut Karlin”, hän kertoi Viktorin sanoneen, jolloin hän siunaili: ”Jeesus, mitä sinä poika olet tehnyt?” Kun he seuraavana päivänä kuorivat metsässä aidanseipäitä, poika oli yksityiskohtaisesti kertonut surmasta, ja Elias toisti poikansa kertomuksen oikeudessa. Kaikki paikalla olleet todistajat sanoivat, etteivät he uskoneet Eliasta. Viktor oli 17-vuotias ”pojankloppi”, aivan liian arka uskaltaakseen uhmata niinkin vahvaa miestä kuin Karlia.
Viktor antoi myöhemmin oman todistuksensa, ”selkeästi isänsä painostamana”. Viktor oli kiiruhtanut Karlin perään kirveensä kanssa, mutta Karl oli huomannut hänen tulonsa ja syöksynyt häntä kohti puukko ojossa. He olivat vaihtaneet iskuja, kunnes Karl oli tuupertunut ojaan. Viktor oli varastanut rahat ja piilottanut ne halkovajaan. Hänen pieksunsa olivat tahriintuneet verestä, joten hän oli polttanut ne ja tupakkakukkaron seuraavana päivänä.
Tuomari keskeytti oikeudenkäynnin kuultuaan kahden päivän ajan todistajanlausuntoja. Sekä Elias että Viktor vangittiin ja kuljetettiin Vaasan lääninvankilaan.
Oikeudenkäynti jatkui Uudessakaarlepyyssä 19. joulukuuta. Kun vangitut saapuivat junalla Kovjoen asemalle, Elias pyysi saada puhua kaksistaan nimismies Söderströmin kanssa, joka otti tämän rekeensä ja pyysi tätä purkamaan sydäntään. Elias tarjosi silloin nimismiehelle 2 000 markkaa, jos tämä voisi järjestää hänen vapauttamisensa. Nimismies huomautti, että se oli aika alhainen tarjous, jolloin Elias korotti summan 4 000 markkaan sillä ehdolla, että myös poika pääsisi vapaaksi.
Poliisimies Björkman kuvaili keskustelua oikeudessa seuraavana päivänä － hän oli nimittäin saanut käskyn salakuunnella heitä.
Seudulla oli levinnyt sensaatiomainen juoru, jonka mukaan tutkinnassa olisi löydetty yhteys toiseenkin murhaan, joka tapahtui Härmässä vuonna 1883. Ketään ei silloin pidätetty, mutta kuuluisa ”Härmän kuningas”, Isontalon Antti, ja eräs kauppias olivat istuneet epäiltyinä vankilassa jonkin aikaa.
Oikeudenkäynti ei tukenut tätä huhua, mutta päivän aikana tapahtui muuta yllättävää: Viktor perui tunnustuksensa, se oli ollut ”täyttä puppua”. Hän oli herännyt murhayönä ja huomannut isänsä sängyn olevan tyhjillään. Hän oli rynnännyt ulos ja ensin törmännyt Karlin hevoseen kotimatkalla ja sitten isäänsä. Viktor oli isänsä pelossa ottanut vastaan verirahat, piilottanut ne (rahat löydettiinkin halkovajasta) ja ottanut murhan niskoilleen suojellakseen isäänsä.
Kun oikeus kokoontui seuraavan kerran, Viktor muutti taas kertomustaan ja selitti olevansa itse syyllinen. Eliaksen vaimo ja tytär tukivat tätä kertomusta, mutta heidän todistajanlausuntonsa olivat sen verran ristiriitaisia, että syyttäjä vaati myös heidän vangitsemistaan perättömistä lausunnoista ja valehtelusta. Oikeus kuitenkin torjui tämän vaateen.
Tällä kertaa uusi todistaja, Jakob Kasakbacka, antoi mielenkiintoista tietoa. Jakob oli auttanut kuljettamaan Karlin ruumiin pois. Kuura ei ollut vielä sulanut, joten hän oli selkeästi nähnyt murhapaikalla kolmet eri jalanjäljet: murhatun ja kahden muun. Jakob oli tehnyt piirroksen jalanjäljistä ja murhapaikasta, minkä avulla hän pystyi ”harvinaisen selvästi ja kiistattomasti” rekonstruoimaan todennäköisen tapahtumasarjan näiden kolmen henkilön kamppailusta.
Myöhemmin Uudenkaarlepyyn ”kaupunginvirkailija” Birck antoi oman, odottamattoman lausuntonsa. Hän oli saapunut kaupungin paloasemalle puoli neljän aikoihin yöllä palovahtien poistuttua, jotta voisi olla tarvittaessa avuksi. Kaupungin putka sijaitsi paloasemalla, jossa Elias ja Viktor istuivat omissa selleissään odottamassa seuraavan päivän oikeudenkäyntiä.
Birck oli pitänyt lamppunsa pimeänä, ja heti palovahtien lähdettyä Elias oli ryhtynyt huutelemaan Viktorille sellistään. Viktor oli herännyt vasta kahdennentoista huudon jälkeen. Elias kertoi Viktorille, kuinka hän herkän isänsydämensä takia alkoi itkeä poikansa nähdessään niin, että kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Nyt oli kuitenkin tärkeää, että poika kuvailisi tuomarille tapahtumia oikealla tavalla, jotta isä vapautuisi.
Mikäli isälle langetettaisiin tuomio, he joutuisivat lähtemään maatilalta kaikkien todistajanpalkkioiden ja muiden sakkojen takia. Poika puolestaan saisi ikänsä takia lyhyemmän rangaistuksen, ja koska tällä ei ollut omia varoja, hän ei joutuisi perikatoon. Isä tiesi myös kertoa, että Kakolan vankilassa Turussa, jonne kuritushuonevangit päätyivät olisi enemmän leipää ja paremmat juomat kuin Vaasassa.
Viktor oli lopulta keskeyttänyt isänsä ja sanonut, etteivät he välttämättä olleet kaksistaan, jolloin he lakkasivat puhelemasta.
Viimeinen naula arkkuun lyötiin oikeuden kokoontuessa neljännen kerran 17.3.1897. Todistaja Johan Kasackbacka kuvaili, kuinka hän ruumiin löytöä edeltävänä päivänä oli kävellyt murhapaikan lähettyvillä ja nähnyt kuuraisella maalla selkeät jalanjäljet Kauhajärven kylästä peltojen ylitse: Eliaksen jalanjäljet, ”jotka hän aivan selvästi tunnisti”. Hän tunsi Eliaksen kävelytavan vanhastaan. Tätä kertomusta tuki Johan Kronqvist, jonka mukaan ”Eliaksen kävely on omalaatuista ja hänen jalanjälkensä ovat helposti tunnistettavissa, sillä hän kulkee varpaat sisäänpäin kääntyneinä”.
Näiden lausuntojen myötä oikeus julisti tuomionsa. Elias ja Viktor Kauhajärvi tuomittiin ”vakain tuumin harkitusta ja suoritetusta” Karl Kauhajärven murhasta. Elias tuomittiin elinkautiseen kuritushuoneessa, kun taas Viktor sai kymmenen vuotta kuritushuonetta ja yhden lisävuoden 65 markan anastamisesta murhatulta.
Perustuu nimimerkki –n:n yhteenvetoon Hufvudstadsbladetissa.
