Susi- ja merimetsokeskustelussa on todella vähän kyse biologiasta tai ekologiasta mutta sitäkin enemmän politiikasta. Politiikassa on puolestaan kyse eri mielipiteistä, joissa ei oikeastaan ole oikeaa tai väärää kantaa.
Keskustelu on tulehtunut, koska pohjimmiltaan on kyse kahdesta täysin erilaisesta tavasta suhtautua luontoon ja ihmisen rooliin luonnossa. Ensimmäisessä, jota karkeasti yleistäen kannattavat lähinnä toisen ja kolmannen polven kaupunkilaiset, katsotaan, että ihmisen tulee antaa luonnon hoitaa itse itsensä. Ihmisen ei pidä puuttua luontoon – ei metsästämällä eikä rajoittamalla mitään eläinkantaa millään tavoin.
Luonnon uskotaan näin saavuttavan jonkinlaisen luonnollisen ja pyhän tasapainon, jossa ihminen ja eläimet elävät rinta rinnan ja jossa ei ole pulaa eikä kuolemaa. Tämän ryhmän äärikannattajat arvottavat eläimen elämän yhtä korkealle tai korkeammalle kuin ihmiselämän.
Näkemyksen yhtenä ongelmana on, ettei kaivattua tasapainoa saavuteta, jos ihminen ottaa askeleen taaksepäin. Päinvastoin, jotkin eläinlajit lisääntyisivät rajattomasti, kun taas toiset häviäisivät aika pian.
Nykyään ihminen vaikuttaa luontoon ja eläinten elinoloihin lähinnä epäsuoraan, muuttamalla tai tuhoamalla elinympäristöjä, ei metsästämällä tai suoraan tappamalla. Tämä vaikutus on väistämätön, jos haluamme ylläpitää urbaanin yhteiskunnan edustamaa elintapaa. Ajatus luonnon jättämisestä oman onnensa nojaan perustuu harhakäsitykseen ja on nykymaailmassa epärealistinen.
Toisen, lähinnä maaseutuväestön kannattaman näkemyksen mukaan ihmisen tulee hallita luontoa. Jos jokin eläinlaji runsastuu liikaa, sen populaatiota on oikeus rajoittaa riippumatta siitä, aiheuttaako eläin haittaa tai ei.
Tässä ryhmässä monet jaottelevat eläimet vielä tuho- ja hyöty-eläimiin sen mukaan, mikä eläimen suhde ihmiseen on. On aika ilmeistä, että äärimmilleen vietynä tämän näkemyksen vaarana on jonkin eläinlajin tuhoutuminen, kuten historiassa on useita kertoja tapahtunut.
Ankaran metsästyslainsäädännön vuoksi tämä vaara on kuitenkin olematon. Metsästys tapahtuu nykyään käytännössä täysin kestävän hyödyntämisen periaatteen mukaisesti.
Monilla tämän jälkimmäisen näkökannan jakavilla on edelleen melko läheinen yhteys luontoon, ja he ovat tavalla tai toisella suoraan riippuvaisia luonnosta. Monet metsästävät, kalastavat, marjastavat, harjoittavat maa- ja metsätaloutta ja elävät ympäristössä, jossa eläinten vaikutus näkyy päivittäin.
Nämä eri ryhmittymät perustelevat näkökantaansa erilaisin biologisin perustein. Esimerkiksi ”sudensuojelijat” yrittävät esittää sutta uhanalaisena, mitä se onkin, jos tarkastellaan pelkästään Suomen tilannetta. Globaalisti sitä vastoin susi ei ole lainkaan uhanalainen. Sutta esiintyy koko pohjoisella pallonpuoliskolla joidenkin tietojen mukaan yli 200 000 yksilön populaationa.
Susi on myös äärimmäisen sopeutuvainen. Se pystyy elämään monentyyppisissä elinympäristöissä, sillä on valtava lisääntymispotentiaali ja levittäytymiskyky ja sillä on toistaiseksi rajattomasti ravintoa Suomessa. Lisäksi Suomen susipopulaatio saa jatkuvasti täydennystä Venäjältä, ja puheet sisäsiittoisuudesta ovat vahvasti liioiteltuja.
Niinpä jollei ihminen rajoittaisi susipopulaatiota, meillä olisi aika pian todella paljon susia Suomessa, mistä seuraisi hankaluuksia niin ihmiselle kuin muille eläinlajeillekin.
Susien vastustajat puolestaan väittävät usein, että Suomessa on vain koirasusia. Niiden prosenttiosuus on kuitenkin osoittautunut pieneksi. En epäile, etteikö susipopulaatiossamme olisi pieni osuus koirageenejä ajalta, jolloin susi oli maastamme lähestulkoon kadonnut. Se ei kuitenkaan ole niin vakavaa kuin voisi luulla, koska nämä geenit katoavat populaatiosta muutaman sukupolven jälkeen.
Sekään ei ole totta, että vain koirasudet hakeutuisivat asutuksen luo. Susi on luonnostaan utelias ja nopeaoppinen. Jos ihminen ei pelota sitä pois, se alkaa aika pian etsiä ruokaa ihmisen luota. Sudella ei ole geneettistä ihmisen pelkoa. Historiallisista lähteistä voi nähdä, että tiiviistä vainosta huolimatta aina oli susia, jotka alkoivat hakeutua asutusten lähelle etsimään ruokaa.
Jos minä saisin määrätä, siirtäisin merimetson välittömästi metsästyslaissa ei-rauhoitettujen lintujen joukkoon ja merimetsoa saisi pyytää vapaasti pesimäajan ulkopuolella. Sudelle määräisin 250 suden enimmäisrajan Suomessa, sen ylityttyä susipopulaatiota saisi rajoittaa tarkasti säädellyllä metsästyksellä.
Kokemus osoittaa, että kun susipopulaation koko alkaa olla yli 250 yksilöä, maaseutuväestölle koituu niin vaikeita seurauksia, että ihmiset ottavat lain omiin käsiinsä. Valitettavasti viranomaisemme ja poliitikkomme ovat kansallisesti ja kansainvälisesti kietoutuneet niin moniin erilaisiin lakeihin ja sopimuksiin, ettei se tällä hetkellä ole käytännössä toteutettavissa.
Sudet ja merimetsot aiheuttavat suuria ristiriitoja myös tulevaisuudessa. Vaarana on, että useampiakin lajeja päätyy vähitellen samaan hankalaan tilanteeseen, kun poliitikot sotkeutuvat biologiaan ja kaikki katsovat olevansa asiantuntijoita.
