Muutaman tunnin kuluttua taivas värjäytyi idässä punaiseksi auringon noustessa tänä juhannusaaton aamuna 23. kesäkuuta. Vastaheränneet ryssät herättivät meidät ankaralla tulituksella ja yrittivät pelästyttää 61. rykmentin sotilaat.
Meidän ei tarvinnut odottaa kauaa ennen kuin satojen raskaiden pommittajien melu saavutti meidät ja vahvistui. Koneet lensivät laajassa rintamassa, ärhäköiden ja nopeiden hävittäjien ympäröimänä. Ne olivat vihaisten mehiläisten tapaan valmiita hyökkäämään vihollisen lähestyessä.
Oli mahdotonta yrittää puhua toisillemme, kun laivue, jonka lasti ei nähtävästi ollut tarkoitettu meitä varten, ylitti meidät. Ilma ja maa värähtelivät, ja tunsimme olomme pieniksi muurahaisiksi maatessamme kapeissa, matalissa kuopissamme.
Sitten pommikoneet avasivat luukkunsa, ja tuhannet pommit kimalsivat auringossa matkalla kohti toista sotilasyksikköä. Pian tämän jälkeen taivaalle kohosi lukemattomia mustia savupatsaita ja ainesta räjähdysten voimasta. Muutaman sekunnin päästä kuulimme pamahdukset, kuin hirvittävän rajun ukkosmyrskyn.
Lentokoneet tekivät yhden leveän kaarroksen ja kääntyivät takaisin etelää kohti. Tässä vaiheessa oma ilmatorjuntamme ja hävittäjämme liittyivät leikkiin mukaan. Kaikki viholliskoneet eivät varmaankaan päässeet takaisin tukikohtaansa.
Vaikka juhannusaaton ensimmäisen laivueen lasti ei ollutkaan tarkoitettu meitä 61. rykmentin sotilaita varten, meidän ei kuitenkaan tarvinnut odottaa pitkään omaa vuoroamme.
Samana päivänä aamuseitsemältä ryssät ryhtyivät sellaiseen tulitukseen, ettemme olleet moista aiemmin kokeneet. Me, jotka emme sillä hetkellä huolehtineet tykistä, hakeuduimme kallionseinämää vasten pystytettyyn tilapäiseen suojaan. Tunsimme olomme suhteellisen turvalliseksi, kunnes suojan yläpuolella kohoavaan kuuseen räjähti kranaatti. Sirpaleita lensi joka puolelle, mutta onneksi emme loukkaantuneet, vaan ainoastaan kuurouduimme hetkeksi.
Osuma antoi kuitenkin ajattelemisen aihetta, ja kun kranaattituli harveni, Gösta Sundqvist sanoi: ”Nyt, pojat, ryhdytään kaivamaan lapioilla”, eikä yksikään viivytellyt. Kaivoimme niin että hiki valui, mutta pääsimme ainoastaan 60 sentin syvyyteen. Ladoimme mullat kuopan reunalle ja ahtauduimme kuoppaan, jonka päälle asetimme tukkeja katoksi.
Tämä kuoppa oli vain parin metrin päässä aiemmasta suojastamme, jonka jätimme paikalleen. Yritimme löytää sopivia tukkeja kranaattien kaatamista puista. Sahamme eivät kuitenkaan pureutuneet kunnolla puihin lukuisten kranaatinsirpaleiden takia.
Olimme nälkäisiä ja janoisia, vaikka olimme vain viitisenkymmentä metriä vedestä. Vedessä kellui kuolleiden kalojen parvi, joka saisi pian seuraa kuolleista vihollisista.
Ryssien pommittajat, joita pienet hävittäjät suojelivat, lensivät jälleen alueen yli ja pudottivat lastinsa. Se tuntui maanjäristykseltä. Yhdessä aallossa lensi noin 150 konetta. Ilmataistelut venäläiskoneiden ja omien saksalais- ja suomalaiskoneidemme välillä jatkuivat. Päidemme päällä ammuttiin tänä päivänä alas noin 20 viholliskonetta, mutta myös suomalaiskoneisiin osui.
Ryssät yrittivät uudelleen ryhmittäytyä ylittääkseen salmen, mutta heidät torjuttiin. Horisonttiin ilmestyi sadoittain uusia lentokoneita, jotka pudottivat lastinsa. Meidän hävittäjämme kohtasivat ne ja ilmatorjuntatykit tulittivat. Ryssät yrittivät kerta toisensa jälkeen säikyttää 61. rykmentin tiehensä, mutta me näytimme heille, että he olivat kohdanneet puolustajia, jotka eivät hylänneet asemiaan.
Ryssien seuraava suuri hyökkäys alkoi pian klo 11.00 jälkeen. He luultavasti pitivät voittoa varmana, mutta he olivat taas väärässä.
Meidän ryhmämme, joka sillä hetkellä ei ollut tykin vieressä, heittäytyi toistensa päälle vastakaivettuun kapeaan ojaan. Minä makasin ylimpänä tykkipäällikön päällä. Olimme hiljaa, mutta yritimme pitää suumme auki. Tykkipäällikkö sanoi, että tämä oli pahempaa kuin Summassa, jossa hän oli taistellut talvisodan aikana.
Vieressä olevaan vanhaan suojaamme saapui juosten neljä poikaa toisesta komppaniasta. He painautuivat kallionseinämää vasten. Pojat ryhtyivät laulamaan henkensä edestä; se oli tavallinen tapa yrittää hallita pelkoa.
Yhtäkkiä tapahtui juuri niin kuin tykkipäällikkömme oli aavistanut. Kuulimme hirvittävän pamahduksen, kun suuri kranaatti kimposi puusta suoraan naapurikuoppaan. Silmissä musteni, haukoimme henkeä ja yritimme nousta ylös kuopastamme. Ilma oli sakeana savusta. Veri ja rikkinäiset ruumiit täyttivät aiemman suojamme.
Yksi neljästä pojasta vaikersi hiljaa. Vedimme hänet pois, otin sidetarpeeni esille ja ryhdyin puhdistamaan ja sitomaan häntä. Toiset toivat lisää ensiaputarvikkeita, ja muistaakseni tämä haavoittunut poika sai 13 eri sidettä. Monista haavoista huolimatta hänen kehonsa vaikutti kokonaiselta, vaikkakin veriseltä. Lääkintämiehet veivät hänet pois sen jälkeen, kun kranaattitulen keskipiste oli siirtynyt hieman taaksemme.
On vaikea käsittää, miten kukaan 61. rykmentistä jäi henkiin yli tunnin kestäneen valtavan pommituksen jäljiltä – sadat pommikoneet tiputtivat alueelle arviolta 20 000 kranaattia. Kaikkialla oli repeytyneitä kraattereita, savu oli tiheää. Aseet olivat mullan ja roiskeiden peitossa.
Pojat puhdistivat nopeasti aseensa. Taistelun seuraava vaihe käynnistyi heti kun vihollinen oli siirtänyt raskaamman kaluston hieman taaksepäin. Ryssät olivat keränneet koolle paljon erilaisia veneitä, ja tuhannet ruskeat hahmot vyöryivät huutaen rinnettä alas salmen toisella puolella, todennäköisesti takana olevien vauhdittajien pakottamana.
Rautatiepenkereeltä, jonne ryssät olivat ilmeisesti yön aikana kaivaneet pesäkkeitä suojaksi, virtasi esiin toinen ruskea massa. He olivat lihavia kohteita tykillemme, josta käsin meillä oli esteetön näkyvyys. Toinen tykkimme, joka sijaitsi rannalla sillasta pohjoiseen, tulitti samaa kohdetta, joten saimme aikaan kovan ristitulen sillan kannattimiin.
Vihollinen avasi tulen konekivääreillä ja muilla käsiaseilla sekä käytti räjähtäviä luoteja, jotka hämmensivät meitä suuresti. Luodit räjähtelivät ympäriinsä, aivan kuin vihollinen olisi ollut keskuudessamme, emmekä pystyneet puhumaan toisillemme.
Mutta ihme kyllä, kehenkään ryhmästämme ei osunut. Ryssät ampuivat liian korkealle.
Venäläiset eivät onnistuneet murtamaan Tienhaaran puolustusta, vaan kärsivät valtavat tappiot. Seuraava suurhyökkäys kohdistui Taliin ja Ihantalaan, jossa tapahtui toinen ratkaiseva taistelu – suurin ikinä Pohjoismaissa. Venäläiset torjuttiin sielläkin, vaikka myös suomalaiset kärsivät suuria tappioita.
Gösta Karlsson julkaisi 100-vuotissyntymäpäivänsä yhteydessä 20.9.2022 nuoruusvuosistaan ja sotakokemuksistaan kertovan kirjan Från tonårssoldat till krigsveteran, Förlaget Scriptum.
