Kesäkuun 16. päivän vastaisena yönä klo 1.50 ryhdyimme marssimaan Uutusjärveltä kohti Lamperoa ja Aunuksen aukeita.
Valtaamamme tykit vaativat kaksi hevosta ja ajomiehen, mutta monet ajomiehistä eivät olleet vielä ehtineet palata lomiltaan. Myös komppanian ratsuhevoset valjastettiin kärryjen eteen. Se oli ensimmäinen kerta 6–7-vuotiaalle Tolanille, eikä kukaan halunnut ottaa eläimestä vastuuta. Joukkueen johtaja Loman käski, että minun täytyi huolehtia ratsusta, sillä olin siviilielämässä tottunut hevosiin.
Kärryt tuotiin esille, ja John Sundstedt ja Sven Lövbacka kiinnittivät valjaat, kun olin peruuttanut hevosen aisoihin. Useimmat muista hevosista seisoivat jo rivissä. Otin ohjaksista kiinni ja kannustin Tolania eteenpäin. Hevonen ampaisi hurjaan vauhtiin, vaikka kuinka panin hanttiin. Tolan ei upseerin hevosena ollut tottunut kulkemaan ohjaksissa. Yhtäkkiä pyörä pompahti kiven yli ja kuorma lensi maahan. Juoksin eteen ja pitelin Tolania suitsista kiinni. Aisat olivat menneet rikki.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! John löysi nuoren ja käyrän pihlajan, josta Sven vasaroi tuen rikkinäiselle aisalle. Uuden yrityksen aika. Pidin suitsista kiinni Tolanin pään vieressä ja onnistuin peruuttaman hevosen aisojen väliin. Joku otti suitset sillä välin, kun minä selvitin ohjakset. Sain Tolanin ja kärryt puoli tuntia myöhässä hevosia varten tarkoitetulle polulle.
Ajoneuvojen välillä piti olla 15–20 metriä, mutta se oli mahdotonta. Tolan löi jalkansa edellä kulkevan ajoneuvon päätylevyyn, ja pelkäsin sen rikkovan polvensa. Hevonen alkoi rauhoittua muutaman kilometrin jälkeen, joten minun ei enää tarvinnut pitää niin tiukkoja ohjaksia. Marssimme vielä pari kilometriä ja pysähdyimme ruokapaussille. Hevoset saivat vettä.
En kuitenkaan ehtinyt syödä. Minun täytyi seistä ja pidellä hevosta sillä aikaa, kun sille haettiin vettä. Taputin pelästynyttä ratsua kaulaan ja juttelin sille. Minulla oli laukussa leivänkannikoita, jotka Tolan ahnaasti etsi suuhunsa. Se oli viisas hevonen, joka alkoi ymmärtää tehtäväänsä. Olin hikinen, mutta en vielä halunnut kivuta kuorman päälle.
Matkan jatkuessa totuin yhä paremmin hevosmiehen hommiin. Kuulimme lentokoneen ääneen klo 11.50, ja joku teki lentohälytyksen. Kyse oli kuitenkin kahdesta omasta koneestamme, jotka lensivät korkealla.
Odottamatta eteemme ilmestyi kaksi maataistelulentokonetta, jotka liitivät sammutetuin moottorein. Yksi kone avasi tulen, kun taas toinen nousi hieman ja lensi pidemmälle kolonnaa pitkin. Useimmat saivat hevosensa pientareen yli oikealla olevaan tiheään metsään, mutta Tolan seisoi hievahtamatta paikallaan.
Ähtäväläinen Martin Englund ajoi etumaisena, ja näin kaukaa hänen hevosensa kaatuvan. Kone lähestyi Tolania ja minua. Käärin ohjakset käteni ympärille ja heittäydyin maahan. Näin ampujan, joka tulitti koko ajan konetykillään tietä.
Uskoin viimeisen hetkeni koittaneen maatessani maassa kärryjen vieressä. Vedin kädet pääni päälle, elämäni ja kotini häivähtivät nopeasti mielessäni. Yhtäkkiä huomasin lentokoneen olevan takanani ja jatkavan tulitusta. Olin elossa, niin kuin hevonenkin!
Miten se oli mahdollista? Todennäköisin selitys on, että ampuja oli vaihtanut lipasta. Kaikissa automaattiaseissa on lipas, joka tyhjennyttyään vaihdetaan uuteen. Siinä kestää muutama sekunti.
Martin Englundin hevonen ja kärryt siirrettiin tieltä syrjään, ja lääkintämiehet huolehtivat vaikeasti haavoittuneesta Martinista ja lievemmin loukkaantuneesta Högnäsistä. Martin kuoli illalla.
Kärryjen tyhjentämisessä kesti hyvä tovi. Vein Tolanin tien reunaan ja seisoin koko ajan hevosen pään vieressä, puhelin sille rauhallisesti ja taputin sitä kaulaan. Jatkoimme matkaa ja saavuimme hiekkaharjulle, jossa oli tien molemmin puolin metsää. Tie oli tasaista ja helppoajoista. Pysähdyimme lepäämään sopivaan paikkaan. Olin hiestä läpimärkä, ja jaoin taas leipäni Tolanin kanssa.
Kiipesin marssin jatkuessa kuorman päälle, ja matka sujui jokseenkin hyvin. Ajatukseni olivat kuitenkin levottomat ja yhtäkkiä mieleeni juolahti, että kärryjen päällä istuva on varma maalitaulu maataistelukoneelle. Kammoksuin suuresti näitä matalalla lentäviä koneita, joten kapusin alas kärryiltä ja jatkoin matkaa niiden vieressä. Muut kuskit istuivat kuormiensa päällä.
Kun komppania iltapäivällä kolmen aikoihin marssi tasaista hiekkaharjua pitkin, maataistelukoneet palasivat liitäen männynlatvojen korkeudella moottorit sammuksissa. Tällä kertaa niitä oli viisi. Yhtäkkiä ne käynnistivät moottorinsa ja avasivat tulen. Tätä seurasi korviasärkevä melu kranaattien iskeytyessä puihin ja tielle.
Muutama hevonen ryntäsi kauhuissaan metsään, ja varusteet ja muut tavarat lensivät maata pitkin. Sain tällä kertaa Tolanin ojan yli, mutta siihen ratsu pysähtyikin. Kiersin ohjakset kädessä männyn taakse, heittäydyin maahan pieneen kuoppaan rungon viereen ja pitelin ohjaksista kiinni. Yksi tai useampi kranaatti osui mäntyyn muutaman metrin korkeudelle, ja puunpalaset rasahtelivat ja sinkoilivat maahan.
Ylitseni lensi luotiparvi, joka osui Tolania takaraajaan, repien reisilihaksia ja suuria suonia. Hevonen huusi ja nousi jaloilleen ja potki, ja joka kerta vaatteilleni roiskui verta kuin kastelukannusta.
Ryntäsin etsimään joukkueen johtajaa. Pyysin häntä katsomaan, mitä voisimme tehdä Tolanin hyväksi. Hän saapui juosten, näki hevosen hädän ja sanoi: ”Pidä tiukasti kiinni!” Yritin saada Tolanin ottamaan muutaman askeleen eteenpäin, tuloksetta. Joukkueen johtaja veti aseensa esiin. Astuin hieman sivummalle, jolloin hän ampui yhden laukauksen hevosen otsaan. Tolanin kärsimys oli ohi.
Luulen, että joukkueen johtaja ampui toisenkin laukauksen, mutta ympärillä oli sellainen meteli, etten ole varma asiasta. Komean ratsun tarina päättyi siihen. Se kaatui aisojen päälle ja jäi metsään makaamaan paikoilleen. Kysyin johtajalta, kannattaisiko minun yrittää ottaa valjaat pois. Hän vastasi, ettei meillä ollut aikaa. Meidän täytyi jatkaa nopeasti matkaa.
Edessäni olevan ajomiehen kärryihin oli osunut, ja komppanian tervatynnyri oli hajonnut ja terva valunut ulos. Kuski ei kuitenkaan huomannut sitä. Lentokoneiden ja automaattiaseiden hälyn takia oli mahdotonta huomata kaikkea, mitä tapahtui.
Sain loppuelämäni kestävän pelon maataistelukoneita kohtaan. Yhdellä tapaa oli helpotus, ettei minun enää täytynyt kantaa vastuuta Tolanista, mutta säälin kaunista hevosta, joka oli haavoittunut kaksi kertaa aiemminkin.
Rykmentti saapuu 22.6. Tienhaaraan, Viipurin läntiseen taajamaan. Viipuri on kaatunut kaksi päivää aiemmin ilman suurempaa vastarintaa. Gösta ja hänen toverinsa ovat kohdanneet useita pakenevia suomalaissotilaita. Jotkut heistä ovat nimitelleet ”hurreja” ja syyttäneet heitä sodan pitkittämisestä.
Vihollinen on koonnut Viipuriin valtavan armeijan ylittääkseen salmen ja sillan, joka on kaupungin ja Tienhaaran välillä. Gösta ja hänen tykkiryhmänsä saavat tykin asemiin niin kutsutun Hackmanin talon viereen, josta he voivat tulittaa sillan kannattimia.
