On kaunis aamu runsaat 40000 vuotta sitten alueella, jota nykyään kutsumme Pohjanmaaksi. Metsästäjä on saaliineen kotimatkalla, kun hän hätkähtää heikkoa ääntä ja näkee yhtäkkiä vieraan. He tuijottavat pitkään toisiaan – kuka tuo toinen on?
Kenties metsästäjä, punatukkainen ja sinisilmäinen mies, puhuu ensimmäisenä:
”Kuka olet? Mitä teet täällä?”
Vieras, pitkä tummatukkainen ja -silmäinen mies, vastaa hänelle. Tai ehkä vieras esittää saman kysymyksen metsästäjälle. Mutta he eivät ymmärrä toisiaan. He puhuvat eri kieltä.
Metsästäjälle ja hänen suvulleen tämä seutu on ollut koti jo ikimuistoisista ajoista. Heimolaiset ovat jossain lähellä. Mutta tumma vieraskaan tuskin tulee yksin. Jossain hänelläkin on sukulaisia, ja he ovat luultavasti vaeltamassa etsimään uutta asuinpaikkaa.
Mutta kuinka tapaaminen jatkui? Käyttäytyivätkö he uhkaavasti toisiaan kohtaan? Tai alkoiko kohtaamisesta tutustuminen ja ehkä he aikaa myöten oppivat toistensa kielenkin? Alkoivatko heidän perheensä seurustella ja tehdä yhteistyötä?
Emme voi tietää, miten tässä yksittäistapauksessa kävi. Mutta tämäntyyppinen kohtaaminen on kyllä tapahtunut, ja monta kertaa, ja luultavasti myös täällä maailmankolkassamme – sitä on vaikea kyseenalaistaa sen valossa, mitä nykyinen räjähdysmäinen tiedon lisääntyminen kertoo ihmisen varhaishistoriasta.
Svante Pääbo on enemmän kuin kukaan muu kasvattanut tätä tietoa.
Svante Pääbon oma historia on erikoinen. Hän varttui Tukholmassa äitinsä, virolaisen kemistin Karin Pääbon, kanssa ja tapasi isäänsä, Sune Bergströmiä, vain lauantaisin – isä, sittemmin lääketieteen Nobel-palkinnon voittaja, oli nimittäin naimisissa toisaalla.
Svante sai 13-vuotiaana matkata äitinsä kanssa Egyptissä, jossa hän kiinnostui muumioista. Hän luki koptia ja ystävystyi Helsingin yliopiston egyptologian professori Rostislav Holthoerin kanssa.
Sitten hän kiinnostui molekyylibiologiasta, josta sen myötä käynnistyi menestyksekäs tutkijanura.
Svante onnistui tutkijaopiskelijana v. 1985 eristämään DNA:n 2400 vuotta vanhasta muumiosta, minkä seurauksena hänet kutsuttiin Berkeleyyn. Siellä hän työskenteli biokemisti Allan Wilsonin kanssa (tunnetaan afrikkalaista alkuperää -hypoteesistaan). Svante sai v. 1997 tehtäväksi käynnistää Leipzigiin perustetun evoluutioantropologian Max Planck -instituutin toiminnan, ja hän on siitä lähtien toiminut laitoksen genetiikan osaston johtajana.
Samana vuonna Svante Pääbo herätti maailmanlaajuista huomiota julkaisemalla ensimmäisen neandertal-DNA-analyysin tulokset. DNA oli saatu eristettyä Saksan Neander-laaksosta v. 1856 löydetystä neandertal-yksilöstä.
Kyseessä oli äiti-linjan sukulaisuutta jäljittävä mitokondrio-DNA, ja lopputuloksena oli, että neandertalinihmiset ja oma ihmislajimme, Homo sapiens, olivat ehtineet kehittyä jo niin kauas yhteisestä sukupuusta, etteivät nämä kaksi ihmislajia pystyneet saamaan yhteisiä jälkeläisiä. Neandertalinihmiset olisivat siis toisin sanoen kuolleet jättämättä geneettisiä jälkiä.
Mutta tämä oli vasta ensimmäinen kurkistus siihen valtavaan tietoarkistoon, jota vanhat geenifragmentit sisältävät. Seuranneessa villissä tutkimusjahdissa niin Svante Pääbon tutkimusryhmä kuin muutkin tutkimusryhmät ovat pyrkineet yhtäältä saamaan käsiinsä mahdollisimman paljon DNA-materiaalia neandertal-luista ja toisaalta mahdollisimman paljon informaatiota irti DNA-materiaalista.
Tiedon lisääntyessä teorioita on saatu vahvistettua ja hylättyä. Yksi Svanten löydöistä (2002) oli neandertalilaisten sama ”kieligeeni”, FOXP2, kuin nykyihmisellä. Toisin sanoen: vahvaa tukea sille, että neandertalilaisilla oli kehittynyt puhekyky.
Neandertalilaisten koko genomin rekonstruktio otettiin pian tavoitteeksi, siis kaikki geenit ja niihin koodattu periytyvä tieto.
Svanten tutkijaryhmä julkaisi v. 2010 kaksi uraauurtava tutkimusta. Ensimmäisessä hän joutui kumoamaan itsensä:
- Nykyisestä Euroopasta ja Aasiasta – mutta ei Afrikasta – lähtöisin olevat ihmiset ovat perineet 2–3 % DNA:staan neandertalilaisilta.
- Venäjältä Altaivuoristosta luolasta löytyneestä pikkusormesta eristetystä mitokondrio-DNA:sta on löydetty jälkiä uudesta ihmislajista (nimetty denisovanihmiseksi). Muun muassa melanesialaiset ovat osin lähtöisin denisovanihmisestä.
Seuraava yllätys oli, että papualaisilla on paitsi neandertal-DNA:ta myös 4,8 % denisova-DNA:ta. Peräti 7 % papualaisten DNA:sta on peräisin nyt jo kadonneilta ihmislajeilta.
Täysin sukupuuttoon kuolleita ne eivät siis ole. Eurooppalaisissa on keskimäärin 2–3 % neandertalinihmistä ja lisäksi vähäinen osuus denisovanihmistä.
Tämä romuttaa sen käsityksen, että Homo sapiens olisi vaeltanut Eurooppaan suoraan Afrikasta. Ilmeisesti teimme kierroksen Itä-Aasian kautta ennen tänne saapumistamme. Matkalla tapasimme denisovanihmisiä, ja saimme lapsia heidän kanssaan.
Tämän vuoden maaliskuussa julkaistu analyysi viittaisi siihen, että ihmislajimme on ennen Eurooppaan saapumistamme vaihtanut geenejä neandertalilaisten kanssa ainakin kolmena kautena ja denisovanihmisten kanssa yhtenä kautena.
Olemme matkallamme Afrikasta hitaasti vaihtaneet ihon, hiusten ja silmien väriä sopeutuessamme pohjoisen kylmään ilmastoon.
Myös neandertalinihmisten esi-isät vaelsivat Afrikasta paljon ennen meitä. Jossain vaiheessa he jäivät Euroopassa eristyksiin ja kehittyivät ehkä 250 000 vuotta sitten lajiksi, jota nyt kutsumme neandertalinihmiseksi. Kun me saavuimme tänne, maa oli siis ollut neandertalilaisten jo 200 000 vuotta. He ovat alkuperäisiä eurooppalaisia.
Mitä tapahtui heidän ja meidän kohtaamisessamme?
Siitä seurasi varmaan sekä rauhanomaista yhteiseloa että vihamielistä kilpailua. Tiedämme, että neandertalilaiset lopuksi katosivat ja me otimme vallan. Monia teorioita on esitetty siitä, miksi me selvisimme voittajina.
Joka tapauksessa nykyihmiset ja neandertalilaiset elivät rinta rinnan tuhansia vuosia, ja heidän on täytynyt olla hyvin tietoisia toistensa olemassaolosta.
On kiinnostavaa, että kahden ihmislajin kohtaaminen osuu yksiin kulttuurisen kehityksen kanssa: itsensä koristaminen ja kuvien tekeminen yleistyivät. Yhteys toisiin, vieraisiin, herätti kysymyksen, mihin itse kuuluu ja kuka on.
Muut muistuttavat meitä, mutta ovat kuitenkin erilaisia. On selvää, että se voi saada miettimään, kuka itse oikeastaan on.
