Tarina alkaa Chicagosta ja Johannes Wikistä, jolla oli kaupungissa oma rakennusyritys, sekä hänen kotiapulaisena työskennelleestä vaimostaan Elisabeth Wikistä, syntyjään Sandell (Heikiuksen sukua). Johannes oli muuttanut Amerikkaan Koivulahdesta v. 1915 Venäjän sortopolitiikan takia, Elisabeth Vöyrin Kaitsorista v. 1926.
Ensimmäinen lapsi, John Gilbert, syntyi lama-aikana v. 1930. Johanneksen isä, suurtilallinen Isak Wik, houkutteli perheen takaisin Koivulahden Vassoriin lupaamalla heille maatilan. Suomessa syntyi v. 1932 toinen poika, Sven. Johannes tuli seudulla tunnetuksi rakennusmestarina, joka rakensi amerikkalaisia taloja.
Pian Elisabeth huomasi, ettei lupaus maatilasta toteutuisi. Häntä myös ärsytti se, että appiukko sekaantui lasten kasvatukseen ja muihin asioihin. Elisabeth tilasi kuorma-auton kuljettamaan perheen omaisuuden pois ja antoi Johannekselle uhkavaatimuksen: joko hän valitsisi isänsä tai vaimonsa.
Johannes valitsi vaimonsa. He muuttivat Sepänkylään ja sieltä pian Vaasan Purolaan, jonne Johannes rakensi perheelleen talon.
Poika Sven Wik opiskeli 20 vuotta myöhemmin Otaniemen teknillisessä korkeakoulussa insinööriksi ja muutti yhteen Savon Juvasta kotoisin olevan Ritva Multasen kanssa. Ritva opiskeli ruotsin ja englannin opettajaksi. Pari puhui keskenään suomea. Sven suoritti maanmittausalan tutkinnon ja sai töitä kartoittajana. Häntä kuvaillaan paljon myöhemmin julkaistussa muistokirjoituksessa ”alan edelläkävijäksi”. Suunnistus oli hänen suuri intohimonsa. Lokakuussa 1955 syntyi tytär Tina.
Kun pikkusisko Miranda syntyi vain 14 kuukautta myöhemmin, Otaniemen opiskelija-asunto kävi ahtaaksi.
”Äiti joutui huolehtimaan meistä ja samalla opiskelemaan. Minut lähetettiin isoäitini luokse Purolaan. Olin siellä niin pitkään, että unohdin suomen kielen. Kun vanhempani tulivat hakemaan minua, en enää tunnistanut heitä. Se oli äidilleni shokki. Sen jälkeen vanhempani ryhtyivät puhumaan kotona ruotsia. Muuten kotikieleni olisi ollut suomi”, Tina kertoo.
TINA WIK
- Naimisissa Gunnar Mattssonin kanssa 1983–2001, Otto Fagerstedtin kanssa v. 2007 lähtien.
- Töissä Nyréns Arkitektkontorissa 1987–1992, arkkitehtitoimisto Gunnar Mattsonin kanssa 1986–1997, oma yritys Tina Wik Arkitekter v. 1997 lähtien.
- Professorin virat: puurakentamisen arkkitehtuuri (Kuninkaallinen teknillinen korkeakoulu), restaurointitaide (Kuninkaallinen taidekorkeakoulu), v. 2010 lähtien kestävään rakentamiseen keskittyvä arkkitehtuuri (Taalainmaan korkeakoulu).
- ”Kulturarv utan gränser” -hankkeen johtaja 2000–2007 (Bosnia-Hertsegovina). Bosnian Museovirastoa vastaavan viraston kansallisten monumenttien restaurointikomission komissaari.
- Örebron linnan linnanarkkitehti, Tuholman Skeppsholmenin ja Kastellholmenin rakennusten taloarkkitehti.
- Europa Nostran Ruotsin-osaston puheenjohtaja v. 2016 lähtien, ICOMOS:in kansainvälinen puukomitea 2017–2023.
Äiti Ritva Wik, synt. 1932, työskenteli opettajana ja myöhemmin Finnpapin toimittajana.
Sisko Miranda Saarentaus, maanmittari ja aikido-ohjaaja, jolla on 7. danin musta vyö.
Veli Christian Wik, sopimusoikeusjuristi (Roschier, Lukander Ruohola).
Seuraava koti löytyi Yhdysvalloista Ohion Columbuksesta, jossa perhe asui v. 1958–1960. Sven opetti yliopistossa geodesiaa (miten määritetään kohteiden sijainti maan pinnalla). Tina ja Miranda kävivät päiväkotia ja puhuivat keskenään englantia.
Sitten perhe muutti Etelä-Kaarelaan, Helsinkiin. Sven työskenteli hankeinsinöörinä ja myöhemmin johtotehtävissä Kunnallistekniikka-yhtiölle, sittemmin Finnmapille, usein kansainvälisissä hankkeissa.
Tina oli vahvatahtoinen ja rehti tyttö.
”Opin lukemaan viisivuotiaana. Sain kymmenen penniä viikkorahaa ja säästin ja säästin, jotta voisin ostaa ensimmäisen kirjani. Lopulta sain kokoon yhden markan. Kirjakaupassa oli kirja nimeltä Teddy – björnen, joka maksoi 90 penniä. Olisin mieluummin halunnut erään toisen kirjan, mutta se maksoi markan ja 20 penniä. En jaksanut odottaa kahta viikkoa, joten ostin Teddyn.”
”Kirja oli hirveän huono. Kaduin syvästi, etten jaksanut odottaa oikeasti hyvän kirjan ostamista. Tämä muisto on vaikuttanut minuun koko elämäni.”
Toinen muisto liittyy siihen, kun Tinan äiti synnytti kolmannen lapsensa v. 1960.
”Kävelin isän ja pikkusiskon kanssa puhelinkopille soittamaan sairaalaan. Matkalla isä kysyi, toivoimmeko tyttöä vai poikaa. Miranda ja minä toivoimme tietenkin tyttöä, mutta isä toivoi poikaa. Petyin hirveästi. Emmekö me kelvanneet?”
Isä sai toiveensa. Pikkuveljen nimeksi tuli Christian.
Tinan mielestä isän kasvatustyyliin vaikutti suuresti se, ettei isällä ollut tytöistä kokemusta.
”Kotona Vassorissa oli pelkkiä poikia. Ehkä isä ei sen takia ikinä paaponut meitä ja sanonut, että teidän tyttöjen pitää olla varovaisia.”
”Kun opettelin uimaan, hän heitti minut kylmästi veteen. ’Ui nyt’, hän sanoi. Hän seisoi tietenkin vieressä, jotta voisi kalastaa minut ylös. Kun olin 12-vuotias ja halusin saada polkupyöräni kesämökillemme Siuntioon, 50 km päähän, isä vain sanoi: ’Pyöräile sitten sinne.’ Ja niin minä tein.”
Tinan isä oli kartoittajana ja suunnistajana sitä mieltä, että jokaisen pitäisi osata lukea karttaa ja kompassia ja suunnistaa metsässä.
”Hän antoi minulle kartan ja kompassin ja opetti minuutin verran, miten kompassi toimii. Sitten hän lähti ja sanoi, että minun pitäisi suunnistaa tiettyyn paikkaan, josta hän hakisi minut.”
”Isä ei nähnyt mitään eroa siinä, oliko lapsi tyttö vai poika. Kunnes kasvoin. Sitten minun olisi yhtäkkiä pitänyt käyttäytyä naisellisesti.”
