Tinan ja Gunnarin nuorimmaiset, Petra ja Ida, syntyivät v. 1992 ja v. 1999. Koko lapsilauma on eri vaiheissa ja eri kokoonpanoissa seurannut äitiään töihin Bosniaan. He ovat tottuneet auttamaan ja huolehtimaan toisistaan. Eräs haaste koetteli tosissaan Tinan järjestely- ja ongelmanratkaisukykyä.
”Olin ennen kaikkea huolissani raivaamattomista miinoista. Varoituskyltit täytyi ottaa tosissaan. Kerran olimme hengenvaarassa”, hän kertoo.
Bosniassa vietetyt vuodet antoivat vahvoja ystävyyssuhteita ja monia muistoja, mutta myös surullisen tietoisuuden siitä, miten raskasta on elää sodan tuhoamassa yhteiskunnassa. Monet esittivät Tinalle erilaisia valituksia toiveenaan saada pieni siivu kansainvälisistä restaurointirahoista.
”Bosniassa on tällä hetkellä katastrofaalinen tilanne. Siellä on köyhää ja korruptoitunutta, ihmisten välinen luottamus murenee ja etnisten ryhmien väliset konfliktit eivät ole kadonneet minnekään. Uskonnolliset yhteisöt ovat kommunistisen Tito-aikakauden jälkeen saaneet aivan liikaa sananvaltaa. Monet ovat juurtuneet tapoihin, joille ei ole sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa”, Tina kertoo.
Kuuden lapsen kanssa Söderin korkeuksissa vietetyt vuodet antoivat oman kokemuksen siitä, millainen merkitys paikalla voi olla.
”Kaikki perheenjäsenet olivat yhtä paikan kanssa. Meillä oli mahtavat naapurit, kaikki lapset olivat samassa päiväkodissa, toimisto oli viereisessä korttelissa. Se oli idylli.”
”Tunsin fyysistä kipua, kun muutimme pois. Johannes auttoi muutossa, hän oli lomalla Suomen puolustusvoimien rannikkojääkärikoulutuksesta. Lopulta istuimme molemmat kuin lamaantuneina uudessa asunnossa. Emme voineet nukkua. Emme olleet ymmärtäneet, että niinkin voisi reagoida.”
Miten tasapainotella haastava työ ja niin monta lasta?
”Tulin äidiksi nuorena, koska kaipasin sitä, vaikka se olikin suunnittelematonta. En muuttanut elämääni lapsen takia, vaan lapsesta muodostui osa arkeani. Ja minulla on hyvä järjestelykyky. Elämässä on pitkälti kyse suunnittelusta ja järjestelystä.”
”En pidä siitä, että lasten puolesta tehdään kaikki ja lapsista tulee perheen kuninkaita. Siksi on ollut hyvä, että perheessä on ollut monta lasta; yhdelläkään heistä ei ole ollut tilaa ottaa perheessä valtaa. Olen varma, että Kiinan kaltaisessa yhden lapsen maassa on joka puolella pieniä kuninkaita.”
”Elämää myös helpottaa, jos joutuu varhain jakamaan asioita ja viettämään aikaa ryhmässä. Siinä oppii tekemään itsensä kuulluksi, mutta ei saa silti olla ainoa, joka kuuluu. Ja jos vanhemmat ottavat lapset mukaan töihin, lapset oppivat vanhempien ehdot ja yhteiskunnan vaatimukset.”
Miten Tinan Sven-isälle kävi? Hän järkytti perhettään viisikymppisenä eroamalla Ritva-vaimosta. Uusi nainen kietoi hänet pikkusormensa ympärille, Tina kertoo. Kunnes isä näki hänen lävitseen ja otti uuden eron.
”Sen jälkeen isä hurahti eläkeläistansseihin. Niissä ei juuri käy miehiä, joten naiset pörräsivät hänen ympärillään. Kun hän oli vienyt jonkun kotiin tanssien päätteeksi, toinen saattoi soittaa jo seuraavana aamuna.”
”Isä myös kiinnostui hirveästi arkkitehtuurista. Hän on ainoa sukulaiseni, joka on matkustanut ympäriinsä katsomassa, mitä kaikkea olen piirtänyt.”
”Isä muuttui. Kova ja karkea katosi. Hän löysi syvemmän kunnioituksen ja ymmärryksen elämän suuriin kysymyksiin. Ehkä Parkinsonin tauti ja ikä vaativat veronsa. Lopulta hänestä tuli jollain tapaa se isä, jota olisi toivonut lapsena”, Tina Wik kertoo.
