Tänä päivänä, lähes 48 vuotta myöhemmin, Tinan CV todistaa herkeämättömästä ahkeruudesta ja väsymättömästä tiedonjanosta. Hän on ehtinyt toimia kolmessa professorin virassa ja tehdä satoja toimeksiantoja eri arkkitehtirooleissa – ja samalla kasvattaa kuusi lasta.
Viimeisten viiden isä on Gunnar Mattsson, arkkitehti hänkin. Heidän ensimmäinen lapsensa Maria syntyi v. 1983, minkä jälkeen perhe muutti Mosebacken torin viereen Söderin korkeuksiin, josta heillä oli panoraamanäkymä Tukholmaan. Tina ja Gunnar työskentelivät kotoa käsin kahden suuren työpöydän ääressä sillä välin, kun ”lapset juoksivat ympäriinsä ja rellestivät”. Pian syntyivät Anja, v. 1984, ja Johannes, v. 1986.
Näihin aikoihin kaikki alkoi tuntua Tinalle hieman ylivoimaiselta.
”Gunnar oli tunnettu arkkitehti, mutta hän ei kutsumuksensa takia aina ajatellut kotia. Kun tulin synnytyssairaalasta kotiin Johanneksen kanssa ja kotona odotti kolme tyttöä, Gunnarin mielestä minun olisi heti pitänyt istua työpöydän ääreen piirtämään. Silloin sanoin ei, pakkasin kaikki lapset autoon ja ajoin suomenlaivalle. Jotta voisin saada hieman vapaata. Neljän lapsen kanssa.”
Tina oli juuri ehtinyt aloittaa diplomityönsä arabimaailman tunnetuimmasta arkkitehdista, Hassan Fathysta.
Tina keksi diplomityönsä aiheen ollessaan Kairossa kesäharjoittelijana v. 1980. Hän viehättyi suuresti egyptiläisestä elämästä, mutta ryhtyi kyseenalaistamaan, miksi kaikki piirsivät vain länsimaisia taloja. Sitten hän sai kuulla Hassan Fathysta, haastatteli häntä ja oppi tuntemaan hänen kollegansa Rami El Dahanin ja Soheir Faridin, joista tuli Tinan elinikäisiä ystäviä ja jotka ovat myös vierailleet hänen kanssaan Suomessa.
”Kukaan ei Suomessa tai Ruotsissa tuntenut Hassan Fathya. Siellä on niin eurosentristä. Fathy keksi uudelleen nuubialaisen tavan rakentaa kupoleja ja holvikaaria ilman puukehikkoja – perinne, joka juontaa juurensa faaraoiden aikaan. Hän onnistui löytämään viimeiset muurarit, jotka vielä vaalivat vanhaa rakennustaitoa.”
Tina palasi Egyptiin tutkimaan paikallista elämää ja arkkitehtuuria odottaessaan Johannesta. Hän oli oppinut arabiaa sen verran, että pystyi helposti liikkumaan nuubialaisissa kylissä. ”Naiset piirittivät minut ja halusivat saada vastauksia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin.”
Tina järjesti myöhemmin Tukholman Etnografiseen museoon valtavan Hassan Fathy -näyttelyn, jonka katalogista tuli osa hänen diplomityötään.
Yksi toimeksianto erottuu selvästi Tinan muista kansainvälisistä tehtävistä: hän restauroi kahdeksan vuoden ajan, v. 2000–2007, hankejohtajana ja keskeisenä arkkitehtinä sodan runtelemia, kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia Bosnia-Hertsegovinassa. Hankkeen päärahoittajana toimi Sida-kehitysjärjestö.
Tehtävä oli haastava ja vaati hänen taitojensa laajaa soveltamista. Mikä sai hänet ryhtymään siihen?
”Olen kiinnostunut kaikenlaisesta uudesta ja vanhasta arkkitehtuurista, taiteesta, muodoista ja kauneudesta. Ja tietenkin tekniikasta, materiaaleista, yhteiskunnallisista kysymyksistä, etiikasta ja moraalista. Kaikki rakentaminen on yhteiskuntaan osallistumista ja sen tulkitsemista. Kysymys kuuluu, mitä arkkitehtina voi antaa niille, jotka käyttävät paikkaa?”
Kun on kyse vanhoista taloista, mukaan tulee lisää ulottuvuuksia.
”Millainen on talon historia? Mitä meidän pitää säilyttää? Ja miten? Tässä tekniikka astuu peliin. Restaurointi on uskomattoman monimutkaista. Täytyy samanaikaisesti taistella useiden kysymysten kanssa ja yrittää nivoa ne yhteen.”
”Oli ammatillisesti kiinnostavaa, että meidän täytyi Bosniassa yrittää ratkaista ongelmat erilaisella tavalla. Kotikentällä kaikki tuppaa olemaan yhdenmukaista; on samat kalkkirappaukset, kalkkilaastit ja kalkkimaalit. Jos kirjoittaa hakemusasiakirjoihin, että tekee samalla lailla kuin muutkin, hakemus menee läpi.”
Bosniassa materiaaleista oli huutava pula.
”Jouduin itse valmistamaan kalkkilaastin. Poltin kalkkikiveä ja tein kaiken alusta loppuun. Sitten matkustin naapurimaa Kroatiaan ja selvitin, mitkä tehtaat olivat toiminnassa ja voisivat täyttää vaatimuksemme.”
Nämä rakennukset olivat keskeinen osa identiteettiä ja turvallisuutta ihmisille, jotka olivat menettäneet sodassa kaiken. Tina kuitenkin huomasi, etteivät restauroinnit edistäneet etnisten ryhmien välistä sovinnontekoa, mihin kehitystyössä pyrittiin.
Hän kuvaili asiaa konferenssissa, jossa käsiteltiin kulttuuriperinnön merkitystä Kosovossa. Paikalla olivat edustettuina Balkanin monet uskonnot ja etniset ryhmät, arkkitehtuurista kiinnostunut prinssi Charles kunniavieraana. Tina oli selväsanainen:
”Kun kansainvälinen yhteisö Bosnian ja Syyrian kaltaisilla konfliktialueilla korostaa, miten restaurointi edistää sovittelupyrkimyksiä, kokemukseni mukaan poliitikot elävät haavemaailmassa. En ole missään Bosniassa nähnyt, että restaurointi olisi edistänyt sovintoa. Se vaatii sosiaalista työtä ja muita toimia.”
”Restaurointi voi sen sijaan edistää turvallisuutta, sillä se voi luoda uudelleen paikan identiteetin. Kun niin tapahtuu ja ihmiset tuntevat olonsa tarpeeksi turvalliseksi, he palaavat. Se on yhtä tärkeää kuin sovinnonteko. Se oli viestini prinssille.”
Tina toteaa, että tilanne näyttää erilaiselta toisessa sodan runtelemassa maassa, Ukrainassa. Siellä kyse on ulkopuolisesta aggressiosta, ei sisäisestä konfliktista.
