Vanhemmuutta ei voi ulkoistaa

”Jätämme jälkeemme sen, miten olemme kohdanneet ja kohdelleet muita ihmisiä.”

Syväsukellusta
Teija pitää itseään suhteellisen tasapainoisena ihmisenä. Samalla hän tuntee silti vetoa extreme-harrastuksiin, esimerkiksi sukeltamiseen.

Teija aloitti sukellusharrastuksen kolmen naisen porukassa. Sukellus vei heitä ympäri Suomea ja maailmaa. Ilman sukellusta häneltä olisi jäänyt moni erikoinen paikka ja moni ihminen tapaamatta. Sukelluksen kautta Teija on oppinut myös paljon itsestään ääritilanteissa. Sekä vahvuuksiaan että heikkouksiaan.

”Tajusin, etten pystyisi kriittisessä tilanteessa jättämään paniikkiin joutunutta sukellusparia pelastaakseni itseni. Minusta ei vain olisi siihen”, Teija kertoo. Niinpä hän päätti tästä syystä jättää luolasukellukset tekemättä: ”Niihin olosuhteisiin ei tule mennä ilman tervettä itsekkyyttä.”

Mutta enää Teija ei laskeudu merten syvyyksiin, koska hän sai neurologisen sukeltajantaudin – kahdesti samana vuonna. Sairastumiseen ei löydetty selkeää syytä. Lääkäri on kieltänyt Teijalta sukeltamisen. Riskit kasvoivat liian suuriksi.

Laitesukelluksen päättyessä Teija yritti aloittaa vapaasukelluksen.

”Mutta jouduin hylkäämään senkin keuhkorepeämän vuoksi. Sukellus oli intohimoni, ja siitä luopuminen oli tosi rankkaa. Jouduin hyväksymään, että nyt edessäni oli haaste, jonka selvittämiseen ei edes kova haluni riittäisi”, Teija kertoo.

Terapiasta apua
Toinen tärkeä kokemus oli elämään ilmaantunut avioero. Eroprosessin alkumetreillä Teija meni terapiaan. Se oli parhaita päätöksiä, joita hän on elämässään tehnyt.

”Sain terapiasta ulkopuolista, objektiivisempaa näkökulmaa asiaan. Varsinkin kysymykseen, mikä oli parasta lasten kannalta. Suomessa monilla on valitettavasti edelleen se käsitys, että pitää olla hullu mennäkseen terapiaan.”

Ilman terapiaa Teija olisi omien sanojensa mukaan tehnyt monta virhettä. Hän kutsuu eron jälkeistä vuotta ”eropsykoosiksi”. Siinä mielentilassa tekee varmuudella virheitä.

”Terapian avulla pystyy antamaan tunteisiin perustuvat virheet anteeksi niin itselleen kuin entiselle puolisollekin”, Teija sanoo ja jatkaa: ”Erossa lasten ei kuulu kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että he rakastavat molempia vanhempiaan. Lapsilla on aidosti oikeus molempiin vanhempiinsa. Huono puoliso ei välttämättä ole huono vanhempi.”

Terapiassa Teija oppi itsestään myös uusia puolia. Hän ymmärsi olevansa luontaisesti muiden taakan- ja vastuunkantaja. Kuolemaksi asti ymmärtäjä.

”Mutta en voi vetää sankariviittaa harteilleni ja pelastaa maailmaa.” Teija ymmärsi, että hän on loppupeleissä täysin vastuussa vain lapsistaan ja itsestään: ”Opin myös erottamaan ymmärtämisen ja hyväksymisen. Asioita voi ymmärtää, mutta niitä ei tarvitse hyväksyä.”

”Olen joutunut näkemään useita eroprosesseja, joissa rikotaan lopullisesti kahden eroavan aikuisen välit. Kun erotilanteessa on mukana lapsia, tuollaiseen ’helppoon’ ratkaisuun ei ole oikeutta”, hän sanoo.

Lapset on laitettava etusijalle
Voiko sitä ennaltaehkäistä, että lapsi tai nuori joutuisi seksuaalirikoksen uhriksi?

”Jos lapsi ei koe tyhjyyttä, hän ei lähde harhailemaan tai pahoille teille. Lapsi janoaa lähelleen aikuisen ihmisen. Jokaisen vanhemman tulisi miettiä, onko lapsella elämässään joku luotettava ihminen, johon turvautua. Oletko se sinä? Sitten vanhemman tulisi kysyä itseltään, miksi juuri hän on lapselle se tärkein ihminen.”

”Jos joudut jättämään lapsen arvoasteikolla toiseksi työsi, harrastuksesi tai jonkun riippuvuuden takia, silloin tulisi kyllä miettiä kahdesti”, Teija lataa.

”Kasvattaminen ja kurinpito eivät ole ongelma, jos keskusteluyhteys on olemassa. Keskusteluyhteys pysyy, kun kuuntelee lapsen mielipidettä. Osoitat keskustelulla, että olet kiinnostunut lapsestasi, hänen arjestaan ja ajatuksistaan. Lapset ansaitsevat myös perusteluja. Monesti jopa aikuisten ongelmat ratkeavat, kun lapset saavat kertoa oman mielipiteensä.”

”Lasten arvomaailmassa asioiden priorisointi on yksinkertaisen nerokasta, kun sitä vain pysähtyy kuuntelemaan.”

Teija kuvaa perhettä työpaikkana: ”Kuvittele, että tulet töihin, jossa sinulta ei odoteta mitään, eikä ketään kiinnosta, miten työsi teet. Aikuiselle pitää konkretisoida lapsen maailmaa. Perhettä koskevat hyvin usein samat lainalaisuudet kuin työyhteisöäkin.”

Työssään Teija on huomannut, että vanhemmat hyvin kärkkäästi tuovat esiin oikeuksiaan lapsiaan kohtaan. Ja että monet vanhemmat pakenevat vastuutaan aivan liian helposti.

Opetellaanpa keskustelemaan
Ovatko vanhemmat nykyään liian lepsuja?

”Kyllä se välillä siltä tuntuu. Jos nuori saa vasta 18-vuotiaana kuulla ensimmäisen kerran ei-sanan, hänellä ei ole kovin hyviä työkaluja aikuisen elämään.”

”Vanhemmuutta ei voi ulkoistaa eikä ostaa. Tehtävämme vanhempina on valmistella lapsia heidän tulevaan elämäänsä. Ja kodin ulkopuolella on rajoja, joita ei saa ylittää. Vanhemmat eivät ole lastensa kavereita.”

Teija kannustaa siis puhumaan: ”Puhuminen on ainut tapa, jolla tunteista voi kertoa. Ja puhumisen taidonkin voi opetella. Jos perheessä keskustellaan pelkän Whats-
Appin kautta huoneesta toiseen, silloin ollaan metsässä.”

Teijan omat lapset ovat saaneet paljon itsenäisyyttä. Mutta jotkin asiat eivät ole neuvoteltavissa. Nettiä ei esimerkiksi käytetä, jos on vieraita kylässä.

”Haluaisin lasteni ymmärtävän, että läsnä olevat ihmiset ovat aina etusijalla virtuaalitodellisuuteen verrattuna. Tätä joutuu välillä muistuttamaan itselleenkin. Laitamme lasten kännykät yöksi keittiöön kännykkäparkkiin.”

Teija ei päästä lapsiaan toisille lapsille kylään, jos hän ei tunne heidän vanhempiaan.

”Rajoitusten vastapainona lapsillani on vapauksia: he saavat olla ystäviensä luona ja tuoda kavereitaan varsin vapaasti kotiin. Kirjoja saa lukea sängyssä niin myöhään kuin huvittaa. Meillä ei ole asioita, joista ei saisi puhua tai kysellä. Ei ole mitään salaisuuksia.”

”Yritän tehdä parhaani, mutta en todellakaan tavoittele itselleni mitään Mother of the Year -pokaalia. Toivon omien lasteni näkevän myös sen, etten ole vanhempana aina oikeassa. Rakkaus ei ole synonyymi virheettömyydelle. Vanhemmuus on oppimisprosessi.”