Korvapuustit ja possumunkit. Ne maistuvat lähes samalta kuin ennen, vaikka kotikylän leipomo on jo lopettanut toimintansa ja nykyisin täytyy tyytyä naapurikylän leipomon herkkuihin.
”Possumunkeissa täytyy olla omenahilloa, aivan kuten jepualaisen Sundellin leipomon possuissa. Sitä leipomoa ei valitettavasti enää ole, joten sain etsiä jonkin aikaa ennen kuin löysin Lillkungin leipomon Oravaisissa. Sehän on muuttanut ja rakentanut uudet tilat”, toteaa Monica Haga. Hänen ystävättärensä Britta Nygård on samaa mieltä hillosta.
Istumme Britta Nygårdin mummon mökin puutarhassa. Koti sijaitsee vehreällä mäellä aivan Kalapääträsketin vieressä, noin 10 km koilliseen Vöyrin keskustasta. Kylä sai sähköt Brittan syntymävuonna 1949. Kun katsoo ympärilleen, voisi hyvin uskoa ajan seisahtuneen siihen hetkeen. Juomme termoskahvia valkoisista, kukkakuvioisista posliinikupeista. Korvapuustit ja possumunkit ovat vadillaan vihreävalkoruutuisen pöytäliinan päällä ja vieressä on perinteinen kermakko. Täältä on pitkä matka latten ja kuppikakkujen maailmaan.
”Tämä tuntuu vieläkin kodilta, ja minut tunnetaan kylällä edelleen Kalapi-Brittana, vaikka muutin Ruotsiin 42 vuotta sitten.”
Monica ja Britta kuuluvat niiden tuhansien pohjalaisten joukkoon, jotka muuttivat Ruotsiin 1970-luvulla. Osa palasi, mutta monet juurtuivat Ruotsiin ja säilyttivät kotiseudun muistonsa. Monica ja Britta ovat jälkimmäistä ryhmää, ja he palaavat aina kesäisin lapsuuden maisemiinsa Pohjanmaalle muutamaksi viikoksi.
”Tämä ei ole mikään lepokoti. Ruoho kasvaa ja rakennuksia pitää huoltaa, mutta haluan tietysti säilyttää talon perheen omistuksessa”, Britta kertoo.
”Asun mieheni kanssa siskoni mökillä, kun tulemme Suomeen, mutta tietysti ikävöin vanhempiani ja tunnen jonkinlaista hämmennystä aina palatessani tänne”, sanoo Monica, joka on alun perin kotoisin Jepualta ja asunut Tukholmassa vuodesta 1973 lähtien.
Sattumalta siirtolaisiksi
Kumpikaan naisista ei halunnut muuttaa pois 1970-luvun Pohjanmaalta tai ollut suunnitellut muuttavansa Ruotsiin – niin vain kävi.
”Tapasimme miehemme”, Monica selittää.
”Pohjanmaalla oli erittäin aktiivinen ja rikas kulttuurielämä 1970-luvulla, ja me nuoret toimimme erilaisissa yhdistyksissä. Pohjanmaata huuhtoi sama aktivismin aalto, joka pyyhkäisi länsimaiden ylitse vuonna 1968”, Britta muistelee.
Tukholmassa oli töitä ja asuntoja, ja vaikka naisilla oli siellä tuttavia, suurkaupunkiin kotiutuminen ei silti ollut helppoa.
”Olin mukana monenlaisessa toiminnassa ja eri yhteyksissä täällä Pohjanmaalla, mutta suurkaupungissa huomasin surukseni, ettei minulla enää ollut samaa roolia kuin kotipuolessa”, Monica myöntää.
”Uusien tuttavuuksien solmiminen ja kanssakäynti vaatii paljon, vaikka pieni kaaos totta kai auttaa pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta”, Britta lisää.
Monica ja Britta ovat Tukholman-vuosiensa aikana eläneet kaksoisidentiteetin tai kaksoismaalaisuuden kanssa, kuten he asiaa kutsuvat yhteisessä kirjassaan Färdas Fälas vuodelta 2018. He kuvailevat kirjassaan tunteita, joita kahden identiteetin välillä liikkuminen sekä ajassa ja paikassa matkustaminen herättävät. Monia tunteita on vaikea pukea sanoiksi, mutta he ikävöivät myös konkreettisia asioita Suomesta.
”Nakkimakkaraa”, Monica sanoo välittömästi ja nauraa.
Britta on samaa mieltä.
”Tukholmassa ei niihin aikoihin ollut kauppaa, jossa myytäisin nakkeja, mutta nykyään sieltä saa kaikkea
Maalahden limpusta Valion jugurtteihin.”
Britta mainitsee toisenkin asian, jonka hän mielellään olisi tuonut mukanaan vanhasta kotimaastaan.
”Kaipasin äitiyspakkausta, kun sain ensimmäisen lapseni. Se on aivan mahtava keksintö, joka todellakin helpottaa tuoreiden vanhempien elämää.”
