Trooppisen helteisenä juhannusviikon päivänä v. 1969 joukko pohjoismaisia insinöörejä oli koolla kansankorkeakoulussa Kabelvågissa Norjan Lofooteilla. Kokouksen esityslistan viimeisenä kohtana tehdään päätös, joka muuttaa maailmaa ehkä enemmän kuin mikään muu.
Kokouspaikkana on Våganin kansankorkeakoulu, johon Pohjoismaiden telelaitosten johtavat virkamiehet ovat kokoontuneet 34. pohjoismaiseen telekonferenssiin. Paikalla on 30 herraa – yhdeksän Ruotsista, seitsemän Norjasta, kuusi sekä Suomesta että Tanskasta ja kaksi Islannista.
Konferenssi pidetään 24.–27.6.1969, mikä napapiirin pohjoispuolella tarkoittaa auringonpaistetta vuorokauden ympäri. Herrojen asuna on yleensä puku ja kravatti, mutta nyt on helleaalto ja valokuvista näkee seminaariosallistujia yläruumis paljaana, kun he ohjelmatauon aikana ilmeisen innoissaan kokeilevat kalastusta.
Skandinaaviset telehallinnot olivat alkaneet tavata konferensseissa v. 1917 ensimmäisen maailmansodan yhä raivotessa. Telekonferensseja järjestettiin joka toinen vuosi, joskus useamminkin. Suomi alkoi osallistua niihin v. 1924. Konferensseissa telehallinnon johtajat vaihtoivat kokemuksia teknisistä ja hallinnollisista ratkaisuista, tekivät pohjoismaista puhelin- ja lennätinliikennettä koskevia päätöksiä ja keskustelivat kansainvälisistä asioista.
Konferenssin sijoittaminen Kabelvågiin voi tuntua epäloogiselta. Osallistujien piti matkata ensin Bodøhön Norjan mantereelle – mikä sujui sinänsä suhteellisen helposti, sillä Oslosta oli avattu sinne uusi lentoreitti. Mutta sitten oli vielä kuuden tunnin merimatka Hurtigruten-laivalla ennen kuin osallistujat saapuivat Lofoottien ’pääkaupunkiin’ Svolværiin, joka on Kabelvågin naapurina.
Paikanvalinnan syynä oli pyrkimys oppia tuntemaan erilaisia pohjoismaisia ympäristöjä, mielellään hiukan eksoottisia paikkoja, mutta syynä oli myös alaan liittyvä seikka: Lofoottien asema tele- ja radioliikenteen pioneerialueena. Täällä – Røstin ja Værøyn saarten välillä – otettiin käyttöön maailman ensimmäinen kiinteä siviilikäyttöön tarkoitettu radiosähkötysyhteys jo v. 1906. Konferenssiosallistujien itsestään selvänä retkikohteena oli Henningsværin kalastajakylän radioasema, joka on koko vuosisadan ajan toiminut Lofoottien viestintäyhteyksien solmukohtana.
Lofoottien asemaa pioneerina selittää turskankalastus, joka on ollut Pohjois-Norjan tärkein elinkeino. Kun turska käy pyydyksiin, siitä on saatava tieto mahdollisimman pian eikä mikään liiku niin nopeasti kuin radioaallot.
Norjan ”Fiskeradion” (Kalaradio) oli jo 1960-luvulla noussut tärkeimmäksi viestintävälineeksi Norjan merialueilla. Merellä Lofoottien edustalla näkee tuhansittain kalastusveneitä, jotka pitävät lyhytaaltoradiolla yhteyttä toisiinsa ja satamiin. Kalaradion kuunteleminen on suurta kansanhuvia. Ihmiset haluavat seurata kalastuskuntien keskinäistä kilpailua. Radion kautta lähetetään myös terveisiä perheelle ja ystäville. Viesteihin on kehittynyt erilaisia koodikieliä, jotta pystyy viestimään asiansa ilman, että kaikki sen ymmärtävät.
Pohjoismainen telekonferenssi kesti siis neljä päivää, mutta osallistujat viettivät Kabelvågissa koko viikon. Esityslista, 27 kohtaa, käsiteltiin asia asialta kollegiaalisessa hengessä. Tulevat tv-satelliitit herättivät runsaasti keskustelua. Toinen asia koski lisääntyvää kansainvälistymistä, mikä toi selkeästi esille maiden välisten telepalvelujen standardisointitarpeen.
Kun vuorossa oli esityslistan viimeinen kohta, ”Muut asiat”, Ruotsin telelaitoksen radio-osaston tekninen johtaja Carl-Gösta Åsdal pyysi puheenvuoron. Hän oli valmistautunut huolella. Åsdal kuvaili Ruotsin tuolloista matkapuheluliikenteen kehittämistyötä ja mainitsi, että vastaavaa työtä tehtiin muissakin Pohjoismaissa. Hän esitti sen vuoksi, että Pohjoismaiden telehallinnot harkitsisivat yhteisiä matkapuheluratkaisuja. Parille osallistujalle oli kerrottu asiasta etukäteen, ja he kannattivat ehdotusta. Pöytäkirjasta:
”Ruotsin puolelta kerrottiin, että siellä aloitetaan nyt seuraavan sukupolven autoradion (matkapuhelimen) kehittämistyö. Se on pitkäjänteinen työ ja tuskin valmistuu ennen 1970-luvun loppua. Koska kaikkien Pohjoismaiden samankaltainen julkinen matkaviestinpalvelu tarjoaisi suuria etuja, pidetään arvokkaana, että maiden kesken harkitaan, voidaanko tutkia mahdollisuutta päästä yhteisiin järjestelmäratkaisuihin.”
