Meidän on nykyään vaikea ymmärtää, miten rohkea tämä ehdotus oli. Valtionrajat ylittävää radiopuhelinliikennettä pidettiin 1960-luvun lopussa yleisesti uhkana valtion turvallisuudelle. Radiopuhelin oli klassinen vakoiluväline. Norjassa saksalaismiehittäjät olivat saman tien teloittaneet norjalaisia vastarintamiehiä, jos näillä oli mukanaan radiolaitteita. Tarvittiin erillinen lupa, jos halusi ottaa mukaan radiolähettimen toiseen Euroopan maahan.
Konferenssi päätti kuitenkin juuri niin kuin Carl-Gösta Åsdal halusi. Nimitettiin erityinen pohjoismainen työryhmä. Evästykseksi annettiin, että ryhmän tulisi pikimmiten tutkia selektiivikutsun signaalijärjestelmän standardisoinnin edellytyksiä olemassa olevissa julkisissa (manuaalisissa) matkapuhelupalveluissa.
Monellakaan Kabelvågin konferenssiosallistujalla ei todennäköisesti ollut mielessään valtionrajojen yli ulottuva radiojärjestelmä. Sellaista ei ollut missään maailmassa.
”Pöytäkirjassa puhutaan vain ’yhteisistä järjestelmäratkaisuista’, mikä vie ajatukset lähinnä standardisointiin. Mutta työryhmän tavoitteena oli heti ensimmäisestä päivästä lähtien pyrkiä yhteiseen järjestelmään, jossa liikenne oli vapaata rajojen yli”, kertoo norjalainen Thomas Haug. Hän oli tullut Ruotsin telelaitoksen palvelukseen v. 1966. Sittemmin hänestä tuli uuden matkapuheluhankkeen puheenjohtaja. Jälkimaailma tuntee hankkeen nimellä Nordisk Mobiltelefoni, NMT.
Langattoman viestinnän ajatus on vanha, mutta varhaisilla järjestelmillä oli hyvin vähän yhteistä oman aikamme matkapuhelinliikenteen kanssa. Radiosignaaleja välittävät terminaalit olivat liian raskaita kannettaviksi, ja ne oli yleensä sisäänrakennettu autoihin. Langattoman viestinnän tarjoamat hyödyt toimivat silti kimmokkeena useiden maa-asemapohjaisten radioliikennejärjestelmien syntyyn 1940- ja 1950-luvuilla. Hollannin telelaitos otti v. 1949 ensimmäisenä maailmassa käyttöön koko maan kattavan julkisen radiopuhelinjärjestelmän.
Suomessa monet yritykset kehittivät 1960- ja 1970-luvuilla pieniä viestintäjärjestelmiä eri viranomaisille, esim. pelastuslaitokselle, poliisille ja valtion rautateille mutta myös yrittäjille ja muille. Parhaiten menestyi Autoradiopuhelin (ARP), jonka Suomen telelaitos toi markkinoille v. 1971. Vaikka järjestelmän käyttö oli kallista, puhelut oli välitettävä manuaalisesti ja ne olivat pitkään puoliduplex-tyyppisiä (puhetta ei voinut vastaanottaa ja lähettää samanaikaisesti), käyttäjiä oli enimmillään 35 000.
Lofooteilta alkunsa saanut menestystarina on nimenomaan pohjoismainen. Ruotsalaiset tekivät aloitteen, mutta kehitystyö perustui idealtaan ja toteutukseltaan maiden väliseen pyyteettömään yhteistyöhön. Ratkaisevaa oli, että NMT-työtä tehtiin pitkälti virallisen politiikan ulottumattomissa: kyseessä oli nimenomaisesti insinöörihanke, jossa ratkaisevina tekijöinä olivat järjestelmän perustuminen kokonaisajatteluun ja ehdottomasti uusimpaan tekniikkaan.
NMT-ryhmän ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Håkan Bokstam, sihteeriksi Thomas Haug. Molemmat edustivat Ruotsin telelaitosta. Ryhmä piti ensimmäisen kokouksensa 14.–15.1.1970 Ruotsin telelaitoksen tiloissa Farstassa Tukholman liepeillä. Suomen edustajana kokouksessa – jota oli seuraava yli sata muuta – oli E. Jalli tuolloisesta Posti- ja lennätinlaitoksesta.
Ryhmän ensimmäisenä tehtävänä oli saada aikaan yhteinen pohjoismainen radiotaajuus. Ruotsi kannatti 250 MHz:n taajuuskaistaa, mutta se oli Naton käytössä eikä sen vuoksi ollut mahdollinen Tanskassa ja Norjassa. Tanskalaiset ja norjalaiset ehdottivat sen sijaan 450 MHz:n kaistaa, mutta se oli Ruotsissa varattu puolustusvoimien käyttöön valmius- ja sotatilassa.
”Pääsimme pitkien neuvottelujen jälkeen kompromissiin. Ruotsin puolustusvoimat hyväksyi, että voisimme käyttää 450 MHz:n kaistaa rauhan aikana”, Thomas Haug kertoo.
