Kansantalouden näkökulmasta Euroopan maiden välinen siirtokapasiteetti on liian pieni. Se käy ilmi eri maiden välisistä sähkön hintaeroista.
Huoltovarmuuden näkökulmasta päätyy myös samaan lopputulemaan. Maiden välillä on oltava riittävästi kapasiteettia, jotta vaihtelevat sääolot tai erilaiset tekniset ja taloudelliset tilanteet pystytään hoitamaan.
Huoltovarmuus on historiallisesti katsoen ollut kansallinen kysymys. On katsottu, että maassa on oltava riittävästi tuotantokapasiteettia kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin.
Tanska alkoi jo varhain hyödyntää Ruotsin ja Norjan kanssa käymäänsä ulkomaankauppaa strategisesti oman sähkönsaantinsa turvaamiseen. Näin Tanskan energiajärjestelmään pystyttiin sisällyttämään suuret määrät tuulivoimaa.
Jos kaikki maat pysyttäytyvät strategiassa, jossa ne haluavat pystyä itse huolehtimaan huoltovarmuudestaan (ilman ulkomaankauppaa), menetetään kehittyneen kaupankäynnin tarjoamia hyvinvointihyötyjä. Euroopan energiajärjestelmästä tulee kuluttajille huomattavasti kalliimpi.
Helppo keino sen ratkaisemiseen, pitäisikö kahden alueen välistä kauppakapasiteettia lisätä, on tutkia, millaisiksi hintaerot muodostuisivat ilman siirtokapasiteetin lisäämistä. Jos ne riittävät kattamaan investoinnin, silloin investointi pitäisi tehdä.
Toisena keinona on niiden teknologioiden konkreettinen vertaaminen, joiden uskotaan sisältyvän tulevaisuuden energiajärjestelmiin. Niinpä on todennäköisesti hyvä kytkeä yhteen runsaasti tuuli- ja aurinkoenergiaa sisältäviä energiajärjestelmiä runsaasti säädeltävää vesivoimaa sisältäviin järjestelmiin.
Samoin on hyvä kytkeä yhteen hyvin halpaa perusvoimaa, esim. ydinvoimaa, sisältäviä energiajärjestelmiä säädeltävään vesi- ja kaasuvoimaan.
Laskelmaan on vielä sisällytettävä kansantaloudellisia tekijöitä, miten taajuutta saadaan paremmin hallittua, miten kapasiteettia jaetaan erilaisissa kriisitilanteissa ym. Nämä ovat yhä tärkeämpiä tarjonnan muuttuessa epävakaampaan suuntaan (esim. enemmän tuuli- ja aurinkovoimaa).
Suomen ja Ruotsin väliset sähkön hintaerot ovat viime vuosina lisänneet kauppaa, etenkin Ruotsista Suomeen. Voiko se johtaa Suomessa kohtalokkaaseen riippuvuuteen ”ruotsalaisesta” sähköstä?
Ei automaattisesti, toimitusvarmuus ei edellytä omavaraisuutta. Fingrid ja Ruotsin Svenska kraftnät ovat toteuttaneet tutkimuksen maiden välisen kauppakapasiteetin kasvusta ja tutkimus osoittaa myös monia hyötyjä.
Suomalais-ruotsalaisen sähköverkon pohjoisosan kapasiteetin lisääminen 800–900 MW:lla tuottaisi v. 2025 noin 40 miljoonaa euroa/vuosi kansantaloudellista ylijäämää. Koska suurin osa kaupasta olisi vientiä Ruotsista Suomeen, voittajia olisivat suomalaiset kuluttajat sekä ruotsalaiset tuottajat.
Maiden välille ei kuitenkaan kannata rakentaa johtoja, jos niitä ei sisäisten ongelmien vuoksi sitten käytetä.
Esimerkkinä ovat Saksan ja Tanskan väliset vaihtovirtayhteydet, joihin liittyen Euroopan kilpailuviranomainen tutkii parhaillaan, muodostavatko saksalaisen järjestelmäoperaattori TenneTin rajakauppakapasiteetille asettamat rajoitukset laittoman kilpailuesteen.
Näemme esimerkin Pohjoismaidenkin rajakaupassa: Norjan ja Ruotsin hinta-alueiden välinen saatavilla ollut kapasiteetti oli vuoden 2017 ensimmäisellä neljänneksellä vain 54–68 %. Voimme olettaa sen maksaneen melkoisesti ruotsalaisille ja suomalaisille kuluttajille (ja norjalaisille tuottajille). Ruotsalaiset kuluttajat maksavat sähköstä karkeasti arvioiden 100–200 miljoonaa euroa liikaa joka vuosi.
Norjaa leimaavat maan heikot verkot. Se heijastuu Norjan tulevia verkkotariffeja koskevassa Statnettin ehdotuksessa, jossa Norja jaettaisiin 16 hinta-alueeseen nykyisten viiden sijaan. Ehdotuksessa mainitaan myös mittavat sisäiset kapasiteettiongelmat.
Sen vuoksi on aiheellista epäillä Norjan Statnettin käyttävän ulkomaankauppaa sisäisten verkkorajoitusten käsittelyyn (ns. muutto rajalle). Jos niin on, myös Statnettin kohdalla on tutkittava, rikkooko se kilpailusääntöjä.
Ilmeisenä ongelmana tällaisessa toiminnassa, jossa osa kantaverkko-operaattoreista näyttää voivan toimia epäoptimaalisesti tavalla, joka ei edistä koko markkinoiden hyvinvointia, on sen johtaminen nationalistisempaan ajattelutapaan.
Jos suomalaiset kuluttajat eivät voi luottaa kapasiteetin saatavuuteen kylmimpänäkin talvipäivänä, heidän on pakko ajatella sähkönsaantia kansallisesta näkökulmasta.
Vuonna 2016 julkaistu suomalais-ruotsalainen tutkimusraportti osoitti, että näitä ongelmia syntyy myös pohjoismaisten järjestelmäoperaattoreiden erilaisten toimintaohjeiden seurauksena.
Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että Suomen ja Ruotsin järjestelmäoperaattoreiden on toimittava Pohjoismaiden hyödyksi. Tanskan ja Norjan järjestelmäoperaattoreiden on toimittava oman maansa etujen mukaisesti.
Pohjoismaiden sähkömarkkinoilta tuntuu puuttuvan reaalinen vaikutusten analyysi, joka kohdistuu yksittäisen kantaverkko-operaattorin toimintaan Pohjoismaiden hyvinvoinnin hyväksi. Se nakertaa myös luottamusta kauppaan ja voi myöhemmin johtaa siihen, että maiden välillä käydään vähemmän kauppaa kuin mikä oikeastaan olisi kansantaloudellisesti optimaalista.
Jos toiminta on tällaista, esim. Suomen on pakko lisätä omavaraisuusastettaan. Pohjoismaisten järjestelmäoperaattoreiden toiminta voi johtaa vangin dilemmaan, siis että hyvinvointia supistava toiminta onkin optimaalista yksittäisen maan kannalta.
Sitä voi verrata Trumpin terästulleihin. Sen sijaan että hyödynnettäisiin kaupankäynnin hyödyt, yhteiskunnan resursseja käytetään tehottomaan tuotantoon.
