Maupertuis kollegoineen ymmärsi, ettei kolmioketjua voisi rakentaa rannikolle. Anders Celsius esitti, että he odottaisivat talvea ja tekisivät mittaukset Pohjanlahden jäällä. Mutta mitä seurue tekisi siihen saakka?
Ehdotettiin myös, että metsien halki hakattaisiin suora linja pohjoisesta etelään ja mitattaisiin se. Mutta siihenkin sisältyi suuria hankaluuksia, silloin pitäisi ylittää useita järviä, jokia ja soita.
Maupertuis päätti, että kolmiomittaus toteutettaisiin niin, että kiinteät mittauspisteet sijaitsisivat vaaroilla. Silloin jokaisesta mittauspisteestä piti olla vapaa näkyvyys ainakin kahteen muuhun mittauspisteeseen, jotta kulmahavainnot voitaisiin tehdä.
Tornion koulun rehtori Johannes Wegelius, jonka jälkimaailma tuntee hänen kirjoittamastaan suomenkielisestä postillasta, kertoi Tornionjoen kulkevan enemmän pohjois-eteläsuuntaisena kuin mitä silloisiin karttoihin oli merkitty.
Everstiluutnantti du Rietz määräsi muutamat sotilaansa avustamaan ranskalaisia. He olivat ruotusotilaita, jotka asuivat kotona ja viljelivät maata, ”erittäin rohkeita ja vaivoja pelkäämättömiä miehiä”, Outhierin mukaan:
He eivät kieltäytyneet työstä, vaikka tuskin ehdittiin levähtää välillä. Rasittavasta työstä huolimatta nämä sinnikkäät suomalaiset tulevat toimeen hyvin vähällä: muutamia kuivattuja kaloja, joita he kantavat kupeellaan riippuvassa tuohikontissa, ja leilillinen piimää, siinä heidän ruokansa ja juomansa
Vähitellen kävi selväksi, että ainoat mittauspaikoiksi sopivat paljaat vaarat olivat Nivavaara, Kaakamavaara ja Huitaperi (”Vita berget”). Muiden vaarojen laelta täytyi kaataa puita.
Maupertuis teetti mittauspisteisiin tähtäysmerkiksi kartiot; ne oli tehty karsituista, toisiinsa nojaavista puunrungoista, jotka oli sidottu latvasta vitsaksilla. Kartioiden alle täsmälleen keskikohtaan tehtiin paikka kulmanmittauslaitteille.
