Tuleva elinsiirtopäivä oli kirjoitusasultaan lähes runollinen: 2.2.2022. Niklas sai kirurgilta puhelun viikko ennen kyseistä päivää.
”Munuaisessasi on kolme valtimoa, mutta pojallasi on niitä kaksi. Se on pieni riskitekijä.”
Kun kirurgi kysyi isän mielipidettä elinsiirron jatkamisesta, vastaus tuli heti: ”Pysytään suunnitelmassa. Pistetään toimeksi!”
Tuolloin valloillaan oli koronaepidemia, joka hankaloitti asiaa.
”Hyppäsimme aamujunaan Pännäisistä Helsinkiin. En halunnut edes ajatella, mitä oli edessä. Suojelumekanismini otti vallan”, Johannes kertoo.
”Olimme hiljaisia miehiä. Emme puhuneet tulevasta emmekä tunteista. Ajattelimme, että kaikki hoituu varmasti parhain päin”, miehet sanovat kuin yhdestä suusta.
Elinsiirtoa edeltävänä päivänä Johannes sai viimeisen dialyysihoidon. Isä ja poika nauttivat sairaalaruuan kanttiinissa. Muutoin he viettivät aikaa omissa huoneissaan.
”Yritin ottaa mahdollisimman rennosti”, Johannes sanoo. ”Katsoin Netflixistä jotain sarjaa. Hetken koittaessa halasimme ja toivotimme toisillemme onnea. Huikkasimme, että nähdään, kun se on ohi.”
Niklas-isä vietiin ensin leikkaussaliin.
”Minua kyllä jännitti, mutta en pelännyt. Minulla on suuri luottamus suomalaisten lääkäreiden ammattitaitoon. Pian minua ’kumautettiin päähän’ ja vaivuin höyhensaarille”, hän naurahtaa.
Johannes reagoi toisin. Hänellähän oli koko elämä pelissä.
”Koko kehoni alkoi täristä, kun minua kärrättiin leikkaussaliin. Ahdisti ihan hirveästi. Palelin. Mietin, että mitä jos jokin menee pieleen? Viimeinen ajatus ennen nukutusaineen vaikutusta oli: Mitä, jos en enää herääkään? Sitten minulle toivotettiin ’hyvää yötä’ ja kaikki pimeni.”
Elinsiirto meni hyvin lukuun ottamatta sitä, että Niklas sai pienen verenvuodon. Se saatiin onneksi tyrehdytettyä ilman leikkausta.
”Pääasia oli, että minulta luovutettu munuainen alkoi heti toimia Johanneksessa eikä hänen kehonsa hylkinyt sitä”, Niklas sanoo.
Johannes oli tietysti myös haltioissaan.
”Oli ihmeellistä ajatella, että minussa oli isän munuainen, joka lähti toimimaan tuosta vain. Ei sitä tunnetta voi selittää. Alitajunnassa oli koko ajan sykkinyt pelko siitä, että keho alkaisi hylkiä munuaista”.
Isä ja poika kohtasivat seuraavana päivänä. Johannesta jännitti.
”Pähkäilin sitä, miten osoittaisin isälle kiitollisuutta. Olihan hän lahjoittanut minulle uuden elämän.”
Jälleennäkeminen oli lämminhenkinen. Kaksi sankaria tervehti toisiaan iloisesti nyrkkitervehdyksin koronatyyliin. ”Katsoimme toisiamme ja sanoimme, että hyvinhän se meni!”
