Suomi, Venäjän suuriruhtinaskunta v. 1809 lähtien, oli saanut säilyttää Ruotsin vallan aikaiset perustuslakinsa ja saanut runsaasti tilaa tehdä päätöksiä kansallisella tasolla. Kapea kansallismielisyys sai kuitenkin Venäjän valtaeliitistä otteen 1800-luvun loppua kohti; Suomesta tehtäisiin vihdoin ja viimein venäläinen.
Kovalinjaisen Nikolai Bobrikovin nimittäminen Suomen kenraalikuvernööriksi elokuussa 1898 enteili vaikeita aikoja. Bobrikov tosin vakuutteli, että hän kunnioittaisi Suomen lakeja ja oikeuksia – kunhan ne ”eivät olisi ristiriidassa Venäjän etujen kanssa”.
Uudesta asevelvollisuuslaista oli juuri jätetty esitys. Sen mukaan Suomen oma armeija lakkautettaisiin ja korvattaisiin Venäjän armeijan asevelvollisuudella. Toisin sanoen suomalaissotilaat voitaisiin lähettää sotimaan Venäjän sotia. Kun esitys hylättiin Suomen maapäivillä, keisari Nikolai II allekirjoitti helmikuussa 1899 manifestin, joka riisti maapäiviltä oikeuden käsitellä ”valtakunnallista etua” koskevia asioita. Tsaari päätti, mikä määriteltiin valtakunnan eduksi.
Helmikuun manifestia on kuvailtu vallankaappaukseksi. Nikolai II rikkoi perustuslakia ja hallitsijanvakuutuksensa valan.
Keisarin uskottiin – ei syyttä, kuten historioitsijat ovat myöhemmin osoittaneet – toimineen neuvonantajiensa harhaanjohtamana, mikä johti suureen protestiadressiin, joka keräsi kymmenessä päivässä 522 931 allekirjoitusta. Nikolai kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sitä.
Vaasalaisten mielipide kävi selväksi, kun Bobrikov vieraili kaupungissa kesäkuussa 1899. Yksikään kaupungin tai läänin virallisista edustajista ei ollut Bobrikovia vastassa juna-asemalla. Kaduilla ei ollut sieluakaan. Loukkaantunut Bobrikov antoi Vaasan läänin kuvernööri Gustaf Axel von Kothenin kuulla kunniansa.
Bobrikovin pelättyihin aseenkantajiin kuuluivat Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe, sotaministeri Aleksei Kuropatkin ja Venäjän ortodoksisen kirkon yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsev. He esiintyvät alla olevassa kuvassa.
Pobedonostsevin mukaan länsimäisen kulttuurin perusvirheet olivat rationalismi, parlamentarismi, tarpeeton kansansivistys ja käsitys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä.
Bobrikov oli itse nähnyt eräällä vierailullaan, miten huonosti asiat olivat Suomessa: ”En ole kertaakaan tavannut venäläismiestä tämän maan yhdessäkään virassa.” Mikään maan lehdistä ei tukenut Venäjän hallintoa. ”Se tuntui aivan kuin matkalta jonkin ulkomaan läpi.”
Bobrikov ajoi nyt asteittain venäläistämisohjelmaansa. Asevelvollisuudesta annettiin perustuslain vastainen asetus. Kokoontumisvapautta rajoitettiin. Määrättiin, että venäjän kieli otettaisiin käyttöön hallintokielenä. Venäläisiä ryhdyttiin nimittämään suomalaisiin virastoihin, mikä rikkoi hallitusmuodon määräystä siitä, että virkakoneisto koostuisi ainoastaan ”kotimaisista miehistä”.
Lisäksi yliopistot joutuivat tiukan valvonnan ja voimakkaan sensuurin alle. Sanomalehtiä kiellettiin kritisoimasta venäläistämismanifestia.
Venäjän santarmilaitoksen osastoja ryhdyttiin helmikuussa 1900 sijoittamaan Suomeen. Näin luotiin valvonta-, ilmianto- ja vakoilujärjestelmä.
Yritys Suomen venäläistämisestä johti vaihteleviin reaktioihin: myönnytykseen, passiivisuuteen, aktiivisuuteen ja lopuksi aseelliseen vastarintaan.
Suomalainen puolue kannatti kauaskantoisia myönnytyksiä. Puolueen vaikutusvaltainen johtomies Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (syntyjään täysin ruotsinkielinen Georg Zacharias Forsman Vaasasta) ajoi toiminnan varjolla fennomaanien kielipolitiikkaa. Yrjö-Koskinen selitti, että Suomalainen puolue periaatteessa tuki kotimaista hallitusta, kun taas Ruotsalainen puolue oli separatistinen yläluokkalaispuolue.
Suomalainen puolue kuitenkin hajosi vanhasuomalaisiin, joka kannatti myöntyväisyyslinjaa, ja nuorsuomalaisiin, joka piti tiukasti kiinni perustuslaista ja kannatti passiivista vastarintaa. Suomen työväenpuolue, joka perustettiin näihin aikoihin heinäkuussa 1899, määritteli tavoitteekseen Suomen työväestön taloudellisen ja sosiaalisen vapautuksen, vaikkakin ”perusedellytyksenä on Suomen kansallisen autonomian säilyttäminen ja suojeleminen”.
Maaseudun väelle pappien julistukset saarnastuolista käsin olivat erityisen painavia. Arkkipiispa Gustaf Johansson, syntynyt Ylivieskassa, tunnettiin laillisen järjestyksen pelottomana puolustajana, mutta nyt hän käänsi takkinsa ja kehotti elokuun 1901 paimenkirjeessään pappeja kuuluttamaan ja noudattamaan Venäjän hallinnon määräyksiä.
Lennart Hohenthal, useissa pohjalaisseurakunnissa palvelleen rovasti Klas Emil Hohenthalin poika, kuvaili tapahtumia Pohjanmaan sisäpiiristä käsin. Isä osallistui kesällä 1901 Maarianhaminan pappeinkokoukseen ja kertoi keskusteluista pojalleen, joka opiskeli lääketiedettä ja työskenteli kaupungin kylpylässä hierojana. Pappeinkokouksen tärkeimpänä aiheena oli juuri se, pitäisikö pappien kuuluttaa kirkossa uudesta asevelvollisuuslaista.
”Kokousta johtanut arkkipiispa painotti kaunopuheisesti kaikkea aineellista epämukavuutta, joka mahdollisesti ja todennäköisesti iskisi tottelemattomiin: papithan ovat myös virkamiehiä, joiden tulee siis alistua hallituksen määräyksiin tutkimatta, mikä on laillista ja mikä ei, arkkipiispa väitti. Jumala kyllä vapauttaisi papit vastuusta!”
