Uusi attentaatti oli kuitenkin samaan aikaan suunnitteilla, juuri kyseistä prokuraattoria vastaan. Eliel Johnsson oli ollut Bobrikovin aulis neuvonantaja esimerkiksi karkotusten suhteen, ja hän oli myös luonut järjestelmän kuntien ja niiden luottamusmiesten velvoittamiseksi, kun ne kieltäytyivät järjestämästä kutsuntalautakuntien vaaleja.
Vuoden 1904 joulunpyhien jälkeen Lennart Hohenthal liittyi vastaperustettuun Suomen aktiiviseen vastustuspuolueeseen. Prokuraattori ja juuri virkaan nimitetty ministerivaltiosihteeri Constantin Linder olivat puolueen ensisijaiset salamurhakohteet. Linder oli toiminut viisi vuotta senaatin talousosaston varapuheenjohtajana – pääministeriä vastaavassa tehtävässä – ja saavuttanut lähes yhtä vihatun maineen kuin Bobrikov.
Hohenthalin suunnitelmana oli likvidoida Linder ja Johnsson samalla kertaa. Hän päätti ujuttautua heidän lähelleen eniten luottamusta herättävässä asussa, ”pyhässä venäläisupseerin univormussa”.
Hohenthal hankki univormun Pietarista. Siellä hän sattui todistamaan 22. tammikuuta 1905 niin kutsuttua verisunnuntaita, jossa tsaarin sotilaat avasivat tulen rauhallisia mielenosoittajia kohti. Sadat kuolivat ja tuhannet haavoittuivat. Ruumiit jätettiin kaikkien nähtäville.
Kolme päivää myöhemmin Helsingissä hän puolestaan näki, miten poliisit sapelit käsissään hakkasivat pahaa aavistamattomia mielenosoittajia.
Linder oli ehtinyt matkustaa Pietariin kohtalokkaana päivänä 6. helmikuuta. Muutoin kaikki sujui Hohenthalin huolellisen suunnitelman mukaan. Vartijat tekivät hänelle kunniaa, kun hän saapui Eliel Johnssonin asunnolle venäläisupseerin turkiskauluksisessa takissa. Hän antoi vartijoille käyntikortin, jossa luki: Alexandre de Gadd, Lieutnant de la garde, St. Petersbourg. Samalla hetkellä kun prokuraattori astui ulos työhuoneestaan, Hohenthal veti esiin browning-pistoolinsa ja ampui kahdeksan laukausta tätä kohti. Prokuraattoriin osui laukauksista seitsemän ja hän kuoli.
Hohenthal joutui kiivaaseen laukaustenvaihtoon Johnssonin palveluksessa olevan konstaapelin ja Juhani-pojan kanssa. Hohenthal haavoittui oikeaan jalkaansa, mikä esti pakenemisen.
Tapaus tuli oikeuden käsiteltäväksi 8. maaliskuuta. Tuomiona oli elinkautinen kuritushuonerangaistus hovioikeuden asessori Pehr Evind Svinhufvudin legendaarisen puolustuspuheen jälkeen. Svinhufvud kritisoi kohta kohdalta Johnssonin toimintaa lain ylimpänä puolustajana. Hän viittasi siihen, että rikoslain tarkoituksena oli tuomita valtiopetoksen kaltaisista teoista, joilla pyritään laittomasti kumoamaan suuriruhtinaskunnan hallintotapa, ja että kansainoikeus tunnustaa oikeuden itsepuolustukseen. Hän ei kertaakaan koko pitkän puolustuspuheensa aikana kuvaillut Lennart Hohenthalin tekoa murhaksi.
Valtionhoitaja armahti Hohenthalin joulukuussa 1918 julistuskirjalla, jossa armahdettiin kaikki ennen maaliskuuta 1917 ”valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä” tehneet henkilöt.
Prokuraattori Johnssonin attentaatti ei jäänyt viimeiseksi. Seuraavana oli vuorossa Viipurin kuvernööri Nikolai Mjasojedovin salamurhayritys 21. maaliskuuta 1905. Kurikkalaissyntyinen Matti Reinikka livahti kuvernöörin toimistoon ja ampui tätä kolmesti. Kuvernööri kuitenkin loukkaantui vain lievästi. Reinikka vangittiin ja tuomittiin neljän vuoden kuritushuonerangaistukseen.
Samana vuonna 19. heinäkuuta heitettiin pommi kohti Vladimir Deutrichia, Bobrikovin entistä apulaista ja sensuurikomitean ylintä viranomaista, Helsingin Aleksanterinkadulla. Deutrich sai palovammoja ja pystyi palaamaan palvelukseen. Tekijä, Artturi Salovaara, pääsi pakoon.
Venäjällä Pietarin verisunnuntaita seurasivat levottomuudet ja vallankumouksellinen ilmapiiri. Keisarin valta horjui, ensimmäiset neuvostot perustettiin. Helmikuussa 1904 alkaneesta, verisestä Venäjän–Japanin sodasta kantautui yhä katastrofaalisempia uutisia. Syyskuussa 1905 solmittu rauha oli Venäjälle nöyryyttävä.
Keisari pakotettiin antamaan lupauksia uudistuksista, duuma perustettiin edustamaan kansaa. Suomen valtiopäivillä 1905 perustuslailliset saivat enemmistön kaikissa säädyissä, ja Leo Mechelinin johdolla senaatti toteutti eduskuntauudistuksen, joka antoi Suomelle yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Venäläistämistoimet lakkautettiin.
Hyvät ajat kestivät kuitenkin vain muutaman vuoden.
Lennart Hohenthalin elämässä riitti vielä jännitystä. Hän karkasi aktivistiystäviensä avulla vankilasta klassisella tyylillä sahaamalla ikkunakalterin poikki salakuljetetulla viilalla. Tunnettu ruotsalaiskirjailija Albert Engström piti usein huolta suomalaispakolaisista ja vastaanotti saaristohuvilalleen kovia kokeneen Hohenthalin.
Sieltä Hohenthal matkasi Englantiin, jonne saapui pian myös ”pelastava enkeli”, Charlotta Zetterberg, joka vieraili Hohenthalin luona vankilassa ja auttoi hänet pakoon. Pian he menivät naimisiin.
Charlottan sukulainen, historiantutkija Seppo Zetterberg, on kirjoittanut Eugen Schaumanista suurta mainetta nauttivan kirjan, Viisi laukausta senaatissa.
Prokuraattori Eliel Johnssonille myönnettiin aatelisarvo v. 1904. Hänen ottamansa uusi sukunimi, Soisalon-Soininen, vahvistettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen.
Systemaattista ilmiantoa
- ”Hän [von Gross] kertoi poliisivoimissa vallitsevasta kateudesta, erityisesti komisarioiden välillä. Kaikki kilpailivat siitä, kuka sai antaa raportteja, ja katsoivat syrjäsilmällä sitä, joka tiesi eniten.”
- ”Jokainen santarmiupseeri värvää vakoojia ja maksaa jokaisesta raportista sen arvon mukaan; sitten aliupseerit esittelevät raportit päälliköilleen, luutnanteille ja ratsumestareille. Nämä puolestaan esittelevät ne johtajalleen, kenraali Freibergille, ja tämä lopulta kenraalikuvernöörille.”
- ”Deutrich oli kaikessa hiljaisuudessa salaisen poliisin johtava sielu.” Kuten Freiberg, santarmin vastakappaleensa, hän raportoi viime kädessä Bobrikoville, joka siis sai tiedustelutietoa kahdesta täysin eri suunnasta.
- ”Poliisilla oli vakoojia, jotka vakoilivat santarmeja, ja santarmeilla vakoojia, jotka vakoilivat poliiseja. Santarmit raportoivat velvollisuuksiaan laiminlyövistä poliiseista, kun taas poliisit syyttivät santarmeja joukkoväkivallan ja työläisten mielenosoitusten lietsomisesta.”
- ”Vanhasuomalaiset yrittivät harhauttaa Bobrikovia ja Bobrikov heitä, mutta yksi asia oli varma: Bobrikov ei antanut huijata itseään. Hän ajatteli vain hyödyntää vanhasuomalaisten typeryyttä niin pitkään kuin mahdollista ja sitten jättää heidät kohtalonsa varaan.”
