Vasabladetin päätoimittaja Edvin Sundquist kuvaili ilmapiiriä Vaasassa, jossa etenkin ruotsinkielisen lukion opiskelijat joutuivat usein kahnauksiin venäläissantarmien kanssa. Pari hänen luokkatoveriaan oli joutunut putkaan nujakoituaan santarmien kanssa. Af Enehjelm raportoi asiasta lukion rehtorille, joka piti opiskelijoille puhuttelun. Pian sen jälkeen paikalle saapui kouluhallituksen ylitarkastaja Werner Tawaststjerna laittamaan asiat järjestykseen.
Edvin Sundquist:
”Kun ylitarkastaja saapui luokkaan huolestunut rehtori perässään, nousimme ylös tavalliseen tapaan. Meitä oli 37 voimakasta nuorukaista, jokaisella suuri puukko murhaavasti sivulla roikkuen. Tarkoituksena oli kutsua meidät yksitellen rehtorin kansliaan kuulusteltavaksi. Mutta kun Tawaststjerna huomasi taisteluvalmiutemme ja uhkaavat, pahaenteiset katseemme, hän kalpeni ja muuttui huomattavan hermostuneeksi. Hän poistui nopeasti luokkahuoneesta vaihdettuaan rehtorin kanssa kuiskaten muutaman sanan. Rehtori ilmoitti vain, että kuulusteluja lykättiin iltapäivälle.”
Werner Tawaststjerna palasi Hotelli Ernstiin, jossa hänellä oli huone, mutta pian hänen oveensa koputettiin. Kolme Vaasan suurikasvuisinta herraa astui sisään. Seurasi lyhyt sananvaihto, tai pikemminkin monologi:
– Onko meillä kunnia puhutella herra tohtori Tawaststjernaa?
Tämä nyökkäsi.
– Minä olen Gustav Swanljung, ja nämä herrat ovat Hugo Samulin ja Hugo Wigardt. Olemme tulleet tänne kertoaksemme herra tohtorille, että iltapäiväjuna Helsinkiin lähtee klo 6.10. Kehotamme tohtoria poistumaan kaupungista tällä junalla, muussa tapauksessa emme vastaa seurauksista. Eipä meillä ollut muuta. Hyvästi!
Tawaststjerna lähti, eikä asiasta kuultu sen enempää.
Suomalainen vastarinta radikalisoitui nyt tosissaan. Vaasaan saapui joulukuussa 1903 tukholmalaisarkkitehti John Bruun, joka esitteli kagaalin aktivistien laatiman attentaattisuunnitelman harvoille ja valituille – heidän joukossaan kaupunginvouti Johannes Malmberg ja farmasiaopiskelijat Konrad Westlin ja Otto Eriksson.
Konrad Westlin kuvaili muistelmateoksessaan, miten Bobrikov, sisäministeri Plehwe, venäläismieliset senaattorit, kuvernöörit ja merkittävät virkamiehet salamurhattaisiin koordinoidusti.
”Sen piti mielellään tapahtua samana päivänä. Kyse oli noin 50 ihmisestä. Kaikkien salamurhaajien tuli olla opiskelijoita tai muita kouluttautuneita henkilöitä, jotta alhaisia henkilökohtaisia motiiveja ei epäiltäisi.”
Westlin valittiin ampumaan prokuraattori Eliel Johnsson. Kaikille luvattiin aseet ja matkarahat talletettiin pankkiin.
Joulun tienoilla tuli viesti suunnitelman hylkäämisestä. Aivan liian monet viattomat ihmiset olivat vaarassa menettää henkensä.
Konrad Westlin ja Otto Eriksson sen sijaan sopivat kolmannen opiskelukaverin, Emil Tångin kanssa yrittävänsä tappaa aiemmin mainitun poliisipäällikkö Axel af Enehjelmin: ”Hän oli yleisesti vihattu julman käytöksensä vuoksi, mikä näkyi muun muassa von Troilin karkotuksessa. Hän loi myös vakoojien verkoston, joka salakuunteli ihmisten ovien ja ikkunoiden ulkopuolella.”
Af Enehjelm ei aiemman hyökkäyksen jälkeen enää liikkunut yksin Vaasan kaduilla. Ideana oli käyttää bulvaania, puuvillakehräämön toimistotyttö Edit Salmista ja rakkauskirjettä, jolla af Enehjelm saataisiin houkuteltua yksin pimeään paikkaan.
Sovitun illan tapahtumat 2. tammikuuta 1904 eivät kuitenkaan menneet suunnitelmien mukaan. Edit Salmisen poliisikonstaapeli-isä löysi tyttärensä takin taskusta epäilyttävän paperin ja teki ilmoituksen. Konrad Westlin, ladattu browning-pistooli taskussaan, joutui yhtäkkiä poliisien piirittämäksi. Vahva ja hyväkuntoinen Westlin taisteli itsensä vapaaksi ja hänen peräänsä ammuttiin kuusi laukausta, minkä jälkeen ratsupoliisi sai hänet kiinni lassolla.
Af Enehjelm kysyi Westliniltä, miksi tämä oli suunnitellut hyökkäyksen:
”Sanoin, että hän oli pettänyt maansa, juoksi venäläisten asioilla ja lisäksi vainosi isänmaanystäviä ja lakkoilevia asevelvollisia. Af Enehjelm vastasi synkkänä, että hänen piti ajatella perhettään ja että asepalveluksesta eronneet henkilöt ja muut, jotka eivät halunneet palvella venäläisiä, eivät saaneet heille luvattua tukea. Sivalsin lyhyesti, että jokainen toimii omantuntonsa mukaan.”
Konrad Westlin kertoo tämän välikohtauksen jälkeisistä dramaattisista tapahtumista tarkemmin kirjassaan Två år i rysk fångenskap. Hänet ja Otto Eriksson karkotettiin Tjerdiniin Uralvuorille.
Kaikista tunnetuimman attentaatin päivä lähestyi, kohteena Bobrikov. Vaihtelevat ryhmittymät olivat jo suunnitelleet häntä kohtaan attentaatteja, mutta mikään niistä ei toteutunut eri syistä. Eugen Schauman halusi suorittaa tehtävän yksin ja sai salaliittolaisilta ”yksinoikeuden” murhaan v. 1904 juhannukseen asti.
Attentaatti aamupäivällä 16. kesäkuuta Senaatintalon – valtioneuvoston nykyisen Smolna-juhlahuoneiston – edessä on kirvoittanut lukuisia kirjoituksia, joten tapahtumien kulkua ei tarvitse toistaa tässä. Bobrikov kuoli seuraavana päivänä, Eugen Schauman välittömästi ammuttuaan itsensä.
Eräs salaliittolaisista oli Lennart Hohenthal, Eugen Schaumanin tuttu kouluajoilta Vaasasta, jossa Eugen vietti aikaa isänsä, läänin kuvernööri Waldemar Schaumanin luona. Isä toimi kuvernöörinä v. 1894–1898.
Pohjanmaan väestön suhtautuminen tekoon näkyi seuraavana sunnuntaina Närpiön ja Ylimarkun maanteiden varrella; pylväisiin ja aitoihin oli kiinnitetty pieniä, painettuja julisteita. Kirkon kellotapulissa närpiöläisiä odotti taulu, jossa luki ”Kauan eläköön sankari Schaumanin muisto!” Taulun oli maalannut Axel Gallen-Kallelan oppilas Carl Bengts.
Bobrikov antoi itse täysin erilaisen kuvan todellisuudesta hetki ennen attentaattia tehdyssä haastattelussa:
”Tilanne Suomessa on tyydyttävä, koko kehitys varovaisen rauhallista. Suomalaiset ymmärtävät tilanteen ja käyttäytyvät asianmukaisesti venäläisiä kohtaan […] Tilanne on kehno ainoastaan ruotsalaisille. Ruotsalaisliike kiihottaa suomalaisväestöä kaikin mahdollisin tavoin venäläisiä vastaan. Julistukset Ruotsista vyöryvät Suomeen kuin hydra.”
Bobrikovin sympatiat olivat vanhasuomalaisten puolella. He muodostivat väestöstä seitsemän kahdeksasosaa, hän väitti. Helsingin kaupunki ei kuitenkaan antanut Bobrikoville rauhaa. ”Tämä kaupunki on eripuraisuuden tyyssija. Täällä kipinöi ilman syytä. Nuorsuomalaisilla on samat periaatteet kuin ruotsalaisilla, mutta he ovat vielä kiivaampia.”
Seuraava attentaatti tapahtui kuusi viikkoa Bobrikovin kuoleman jälkeen. Sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe murhattiin 28. heinäkuuta 1904 pommi-iskussa, jonka takana oli venäläinen sosialistivallankumouksellinen Jegor Sozonov. Plehwe oli saanut sisäministerin viran sen jälkeen, kun hänen edeltäjänsä Dmitri Sipjagin joutui myös murhan kohteeksi; hänet ampui vallankumouksellinen v. 1902.
Suomen tilanne helpotti hieman Bobrikovin ja Plehwen kuolemien jälkeen. Diktatuuriasetus oli kuitenkin vielä voimassa. Uusi kenraalikuvernööri, Ivan Obolenski, sai saapuessaan maahan elokuussa 1904 pahaenteisen tervetulosähkeen: ODOTAMME SINUA LÄHIAIKOINA. STOP. TÄÄLLÄ 200 ASTETTA LÄMMINTÄ. STOP. BOBRIKOV
Uutta oli, että säädyt kutsuttiin jälleen koolle valtiopäiville. Myös maasta karkotetut saivat osallistua. Leo Mechelin palasi Suomeen joulukuussa ja sai sankarin vastaanoton.
Säätyvaltiopäivillä 1904–1905 oli täysin muuttunut ilmapiiri. Ritaristossa ja aatelistossa oli 167 perustuslaillista ja vain 30 myöntyväisyysmiestä. Porvarisäädyssä suhde oli 67–3, talonpoikaissäädyssä 62–25 ja pappissäädyssä 24–24. Lisäksi sosialisteja oli kolme.
Valtiopäivillä laadittiin nopeasti keisarille Suuri anomus, jolla vaadittiin laillisten olojen täydellistä palauttamista. Kaikki karkotukset peruttiin tammikuussa 1905. Maaliskuussa kumottiin asevelvollisuusasetus ja sovittiin, että Suomi maksaisi sen sijaan Venäjän valtionkassaan vuosittain tietyn miljoonasumman.
Asianajaja Arne Cederholm vaati valtiopäivillä, että prokuraattori Eliel Johnsson erotettaisiin virastaan ja prokuraattorin virka ”palautettaisiin vastaamaan alkuperäistä tarkoitustaan”. Cederholm selitti Eugen Schaumaniin viitaten, ettei useampia samanlaisia tekoja tapahtuisi enää Suomessa.
