Tapahtumarikkaana vuotena 1991 kulisseissa nähtiin toinenkin draama. Ericsson oli ostamassa Nokian.
Nokian suuret suunnitelmat 1980-luvulla olivat lähestulkoon syösseet yrityksen tuhoon. Ericssonin konsernijohtaja 1990–1998, Lars Ramqvist, kertoo keskustelujen Nokian ostamisesta alkaneen v. 1989: ”Katsoimme asiaa strategisesti. Tunnistimme ongelmaksi sen, että Nokian Saksassa harjoittamaa radio- ja TV-toimintaa voisi olla vaikea lakkauttaa. Olimme olleet samalla alalla itsekin ja tiesimme, miten vaikea se oli.”
Vuoden 1991 alussa asia nousi esiin, kun joku Ericssonin omistajista oli kysynyt epävirallisesti, olisivatko Kansallispankin omistamat Nokian osakkeet ostettavissa. Se olisi tuonut 20–25 % omistusosuuden Nokiaan. Nokian suuromistajia olivat tuolloin Suomen kaksi johtavaa liikepankkia, Yhdyspankki ja Kansallispankki sekä niihin kytkeytyneet yritykset. Pankit näkivät tuolloisessa pankkikriisissä rotkon avautuvan edessään ja hakivat yhteistä linjaa.
Kansallispankkia edusti yhteydenpidossa Peter Fagernäs ja Yhdyspankkia Björn Wahlroos, kumpikin pankkinsa varatoimitusjohtajia. ”Eri yhteyksissä käytiin keskustelua siitä, kuka ostaisi kenenkäkin osakkeita. Monenlaista jaarittelua”, Björn Wahlroos sanoo.
Syyskuussa 1991 käytiin vakavat neuvottelut kokouksessa Arlandassa. Kantaosakkeen hinnaksi esitettiin 140 markkaa, mikä ylitti silloisen pörssikurssin 40–50 %:lla.
”Loppuvaiheessa ajatuksena oli, että Ericsson ottaisi koko Nokian haltuunsa ostamalla Yhdyspankin, Kansallispankin ja Pohjolan osakkeet ja jättämällä tarjouksen lopuista. Asiaa mutkisti se, että Ericsson ei halunnut koko Nokiaa vaan halusi jättää kuluttajaelektroniikan kaupan ulkopuolelle. Me taas ajattelimme, että kaikki tai ei mitään – emmehän me voineet osakkeenomistajina alkaa toimia operatiivisesti yrityksessä”, Björn Wahlroos kertoo.
Asia ratkesi 10.10.1991 puhelinkokouksessa. Ericssonin hallitus hyväksyi kauppasumman, mutta ehtona oli kuluttajaelektroniikan jättäminen kaupan ulkopuolelle. Se taas oli seikka, jota suomalaiset myyjät eivät siis voineet hyväksyä.
Björn Wahlroos: ”Peter [Fagernäs] valahti kalpeaksi, uutinen oli Kansallispankille huono. Yhdyspankissa saatoimme ottaa asian rauhallisemmin. Sanoimme Ericssonille palaavamme asiaan.”
Niin ei tehty. Sen sijaan Yhdyspankki osti Kansallispankin Nokia-osakkeet. Finanssikriisin sitten syvennyttyä Yhdyspankki osti kilpailijansa kokonaan.
Jorma Ollila valittiin tammikuussa 1992 Nokian toimitusjohtajaksi.
”Nokian myyntiyritys Ericssonille oli keskisuuri salaisuus Suomessa 1990-luvun loppuun saakka”, Björn Wahlroosin mukaan. Nokian virallinen historioitsija Martti Häikiö mainitsee tapahtumien jättäneen syvän trauman Nokian johtoon.
Björn Svedberg, joka toimi Ericssonin toimitusjohtajana koko 1980-luvun ja sen jälkeen hallituksen puheenjohtajana, kertoi yhtiön seuranneen tarkasti Suomen kehitystä.
”Tietenkin mietin hallituksen puheenjohtajana asiaa. Ajattelin, että Nokiaa olisi vaikea johtaa ruotsalaisomistuksessa. Strategiana olisi voinut olla, että Nokia olisi hoitanut matkapuhelimet ja järjestelmätekninen puoli olisi pidetty Ruotsissa.”
Hänen seuraajansa Lars Ramqvist piti kaikessa hiljaisuudessa yhteyttä Jorma Ollilaan. Yhtenä keskustelunaiheena oli, olisiko jonkinlaisesta yhdistymisestä saatavilla hyötyä.
Björn Svedberg: ”Näin Nokiassa paljon voimaa. Mikäli yhteistyö koskisi tekniikkaa, Nokian kanssa olisi helpompaa tehdä työtä kuin minkään muun toimijan. He olivat tiukkoja neuvottelijoita, mutta pystyimme aina luottamaan toisiimme.”
Päätösartikkelissa kerrotaan dramaattisista tapahtumista, kun seuraavaa matkapuhelinstandardia, 3G:tä, rakennettiin Ericssonin ja Nokian tiiviissä yhteistyössä.
Artikkelin kirjoittaja haastatteli tekstissä siteerattuja henkilöitä vuosina 2007–2009. Östen Mäkitalo menehtyi v. 2011 ja Matti Makkonen v. 2015.
