”Eivätkö kaikki lapset ole yhtä arvokkaita ja yhtä oikeutettuja turvaan?”
Nyt alkoi tapahtua. Lastensurmista oli tullut sisäpoliittinen asia. Senaatti asetti 6. lokakuuta 1881 erityisen susikomitean, jonka pääehdotuksena oli palkata valtion varoilla erityisen soveliaita metsästäjiä ”susien hävittämiseksi maan lounaisosista”. Käyttöön annettaisiin myös Suomen sotaväkeä, 100 miestä, ja täysikasvuisesta sudesta esitettiin maksettavaksi peräti 500 markan tapporaha (senaatti päätti maksaa 200 markkaa).
Senaatin maanviljelystoimikunnan päällikkö, salaneuvos Oskar Norrmén tarttui asiaan seuraavana päivänä Topeliuksen artikkelin julkaisemisen jälkeen värväämällä sähkeitse tuolloin Oulussa asuneen majuri A.R. Thuringin johtamaan susien vastaisia toimia. Pian sen jälkeen senaatti myönsi jahtiin 7000 markkaa. Thuring lähti 10. joulukuuta kentälle Turkuun mukanaan kahdeksan ns. lukaasia ja 15 kaartilaista.
Venäläiset lukaasit olivat maineikkaita metsästäjiä ja toimivat usein venäjäisten tilanomistajien palveluksessa pitäen petoeläimet loitolla. Päätös käyttää lukaaseja eikä suomalaisia metsästäjiä herätti keskustelua, muun muassa Topelius katsoi kansallisen kunnian vaativan, että asia hoidettaisiin Suomessa omin voimin. Alex Hintze protestoi: Metsästäjät ovat ja heidän kuuluu olla kosmopoliitteja, kuten kaikessa urheilussa. On käytettävä parasta osaamista, mitä asiassa on, eikä antaa suomalaisen miehen ihannekuvan ohjata toimintaa.
Lukaasit osasivat asiansa. He tunsivat susien käyttäytymismallit ja olivat tarkkoja ampujia. Heidän sanottiin osaavan matkia susien ulvontaa niin hyvin, että sudet toisinaan vastasivat.
Lukaasi Ivan Paklja onnistui 2. tammikuuta 1882 saartamaan Nousiaisissa susiparin, jonka jäljet olivat harvinaisen suuria, ja sitten ampumaan naaraan, ”harvinaisen vanha eläin, kuluneet hampaat ja rähjäinen, likaisenkeltainen turkki”. Esikuntakapteeni Tarasevitsch osui urokseen, joka kuitenkin pääsi karkuun, mutta kohtasi loppunsa 12 päivää myöhemmin syömällä myrkkyä, jonka mynämäkeläinen seppä Matti Hillberg oli asettanut.
Tämä koiras painoi 57 kiloa. Kaikella varmuudella nämä kaksi sutta tai joka tapauksessa toinen niistä oli lasten surmien takana.
Naarassuden taljasta tehtiin matto lahjaksi maatalousministeri Norrménille. Uros täytettiin, ja se oli pitkään nähtävillä senaatin maanviljelystoimikunnassa, jonka jälkeen se päätyi Eläintieteelliseen museoon.
Kaikkiaan Turunmaalla kaadettiin talvella 1882 Thuringin johdolla seitsemän sutta. Tuolloin susijahti oli käynnissä laajalla rintamalla kaikkialla Suomessa. Suomen virallisten tilastojen mukaan vuosina 1878–1882 tapettiin 1185 sutta ja vuosina 1883–1889 kaikkiaan 440 sutta. Susi oli sen jälkeen pitkälti hävitetty Suomesta, lukuun ottamatta Oulun lääniä (myös Lappi kuului siihen), jossa 1890-luvun jälkipuoliskolla tapettiin vielä 12–18 sutta vuodessa.
Tilastollisen vuosikirjan mukaan Vaasan läänissä (sisälsi myöhemmän Keski-Suomen läänin) tapettiin vuosina 1878–1880 kaikkiaan 27 sutta, mutta sen jälkeen vain kaksi sutta 1800-luvun loppuvuosina (1882 ja 1893).
Kuten edellä on käynyt ilmi, sudet tappoivat 1700-luvulla suuren joukon ihmisiä Vaasan läänissä. Sitä vastoin 1800-luvulta on läänin kirkonkirjoissa vain kaksi merkintää susien uhreista: Töysässä v. 1818 ja Ylistarossa v. 1878. Kummassakin tapauksessa susi vei lapsen aivan kotioven vierestä.
Löytyykö tälle muutokselle selitystä? Aiheuttivatko 1700-luvun veriset kokemukset sen, että pohjalaiskylät lähtivät yhteistyössä toimiin susia vastaan? Siihen viittaa laajamittainen sudenajo, joka toteutettiin ainakin vuoden 1800 tienoilla.
Muun muassa kuvataan7, kuinka pitkä ajoketju lähti liikkeelle Härmästä osallistujina joka talon miesväki. Ketjun sanotaan ulottuneen Ekolasta aina etelän syrjäkyliin saakka ja ajoi susia (ja varmasti myös muita eläimiä) edelleen länteen Vöyriä kohti. Vöyriläiset siirtyivät ketjuun Bastubackassa, Alikärrissä ja Vakkurissa ja jatkoivat siitä Maksamaalle ja Koivulahteen, josta viimeinen etappi johti rannikolle ja siellä ampujat olivat valmiina odottamassa.
Toinen sudenajo aloitettiin 12. huhtikuuta 1803, ja se kulki päinvastaiseen suuntaan. Maaherra Carl Fredrik Krabben raportin mukaan valtion jahtivoudit Mustasaaresta, Uudestakaarlepyystä, Pietarsaaresta, Kruunupyystä ja Kaarlelasta järjestivät ajojahdin, joka aloitettiin rannikolta ja suuntautui sisämaahan. Seuraavana päivänä ketju siirtyi Vähänkyrön, Isonkyrön, Laihian, Lapuan, Lappajärven, Kortesjärven ja Purmon miesten hoitoon. Näin sudet ajettiin tiehensä Keski-Suomea kohti.
