Näiden lisäksi tulevat tapaukset, joissa susi on vain kerran käynyt ihmisen kimppuun ja surmannut tämän. Niistä ei näyttäisi olevan järjestelmällistä kuvausta. Antti Lappalainen panee merkille, etteivät paikallishistorian teoksetkaan yleensä huomioi hänen kirkonkirjoista löytämiään uhreja.
Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Aulis J. Alanen5 mainitsee teoksessaan Etelä-Pohjanmaan historia (1949) susien tappaneen 37 ihmistä Isossakyrössä ja Vähässäkyrössä v. 1715, siis Isonvihan aikana. Arvattavasti sudet olivat tottuneet ihmislihaan Isonkyrön Napuella 19. helmikuuta 1714 käydyn taistelun jälkeen, jolloin kentälle jäi tuhansia kuolleita sotilaita. Kuitenkin Ilmajoen emoseurakunnan vuosien 1712 ja 1713 kirkonkirja, siis jo ennen sotaa, kertoo, että ”julmat sudet repivät ja söivät ihmisiä täällä Pohjanmaalla, lähipitäjissä Mustasaaressa, Vöyrillä, Lapualla, Laihialla ja etenkin Vähässäkyrössä ja Isossakyrössä”.6
Antti Lappalainen on puolestaan tunnistanut seitsemän susien aiheuttamaa kuolemaa Isossakyrössä v. 1718–1722.
Sudet eivät kunnioittaneet pääkaupunkiakaan. Esimerkiksi uudenvuoden 1862 tienoilla ammuttiin yksi susi Lapinlahdessa ja kolme Lauttasaaressa, ja luutnatti Rotkirchin Talin kartanoon (nykyiselle Pitäjänmäelle) rakentama sudentarha ja sudenkuoppa ”saivat peräti jouluaattona vieraakseen viisi vaeltavaa sutta, joille kaikille pystyttiin onneksi tarjoamaan jouluksi varma majapaikka kuopan syvyyksissä”, toteaa Helsingfors Tidningar -lehti.
Jos Helsingissä tartuttiin tehokkaasti toimiin susia vastaan, muualla teot olivat usein heikoissa kantimissa, mihin sekä Topelius että Jouko Teperi kirjoituksissaan palaavat.
Lopulta kuitenkin yhä yleistyvä lukutaito ja entistä laajemmalle levinneet sanomalehdet alkoivat vaikuttaa mielipiteisiin, ja Pirkkalan murhaajasusi v. 1877 muodostui käännekohdaksi. Muun muassa Tampereen Sanomat totesi: ”Linnut suojelevat poikasiansa ja metsänpedot penikoitansa, eikö siis ihminen osoitakaan lapsiaan kohtaan edes samaa hellyyttä kuin eläin? Kuulumisten mukaan ei mitään ole tehty, ei mihinkään hankkeeseen ruvettu, joka [Pirkkalassa ja sen lähikunnissa] antaisi vakuuden ja turvallisuuden lasten hengelle ja elämälle.”
Takaisin Zacharias Topeliukseen marraskuuhun 1881 ja Turunseudulla lapsia syöviin susiin. Mitä Topelius ehdotti?
Hänen ensimmäinen ehdotuksensa koski koiraveroa. Koiraa ei ollut näkyvillä yhdessäkään Topeliuksen mainitsemista lapsensurmissa.
”Jos koira olisi ollut lähettyvillä, se olisi luultavasti joko varoittanut vaarasta tai jos se ei olisi kyennyt puolustamaan lasta, ainakin suunnannut suden murhanhimon itseensä. Kun tiedämme, mikä osa koiralla on tähän asti ollut Suomen kansan kotielämässä, kuinka vähäisemmästä torpastakaan ei ole puuttunut talonvahtia, ja kuinka koira aina on ollut lasten ja karjan uskollinen seuralainen, kysytään hämmästyneinä, miksi se nyt on lyönyt laimin työnsä. Vastaus on selvä: koiria on enää häviävän vähän, maaseudulla se on liki hävitetty sukupuuttoon koiraveron takia [astui voimaan v. 1878].
Kahden markan vero tuntuu kaupunkilaisesta, etenkin helsinkiläisestä, pikkujutulta, mutta ei maalaisesta tämän yleensä vähäisten varojen valossa. Kaksi markkaa on hänelle niin merkittävä summa, että tämä vero useimmiten vie Mustin hengen.
Jos tätä veronkantoa jatketaan – emmekä toki kiellä niitä syitä, jotka puhuvat sen puolesta – niin helpoiten se saadaan yhdistettyä viisauteen ja halpuuteen niin, että kunnat saavat itse määrätä verosumman. Antaa maalaiskunnan verottaa Mustin oikeutta kuulua elävien kirjoihin, vaikka vain 10 pennin verolla vuodessa, niin sekin jo riittää päätarkoitukseen, joka on kulkukoirien valvonta. Musti saa pitää henkensä, talo vahtinsa, lapsi etuvartionsa ja – susi arkkivihollisensa!”
Toinen Topeliuksen esiin nostama seikka on, että tilanteissa on äärimmäisen harvoin ollut kivääriä käsillä.
Olemme nähneet, miten susi yhä estottomammin ilmestyy keskellä kirkasta päivää kylään, pihamaalle tai sen lähiympäristöön. Peto tuntuu ymmärtävän, että se käy aseettoman väen kimppuun. Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat suustaladattavat pyssyt, jotka periytyivät isältä pojalla ja olivat aina kätevästi käsillä köyhänkin torpparin tuvassa? Ja jos niitä on, miksi niiden railakasta paukkua kuulee metsässä nykyään niin harvoin? Miksi ne nykyään otetaan ruosteisesta naulastaan vain häiden tai juhannuskokon kunniaksi?”
[—] ”Täytyy ihmetellä, että hyvärakenteista ja uutta kivääriä ei koskaan mainita petoeläinten tappamisesta annettujen monien palkkioiden joukossa. Jos puolet kruunun tähän tarkoitukseen myönnetyistä palkkioista olisi erinomaisia Lefaucheux- tai muita kiväärejä, tämä kansan aseistamisen tapa olisi vaikuttanut asiaan suoremmin kuin raha, joka ehkä tuhlataan lähimpään kapakkaan.”
Topelius lisäsi artikkeliinsa alaviitteen, jossa hän viittasi susien vakaviin tihutöihin 1830-luvulla Kivennavan pitäjässä, jossa ampuma-aseiden pito oli kielletty asukkailta.
Sitten Topelius pääsee kolmanteen seikkaan, jota hän pitää täysin ratkaisevana: väestön ”halu, kyky ja ymmärrys puolustaa itseään”.
”Kruunu, esivalta, hallitus, asianosaiset – kas siinä iskusanat, koska kerta kerran jälkeen toistuvat kansan suussa ja joiden taakse kätkeytyy veltto välinpitämättömyys, joka muodostaa suomalaisen kansanluonteen nurjan puolen. Kruunun pitää tehdä kaikki, esivallan määrätä, hallituksen järjestää, asianosaisten panna toimeen, vaikka kyseessä olisi oman kodin ja omien lasten suojeleminen.
Tämä saamattomuus vie mielen epätoivoon. Aivan kuin ei vapaana syntynyt mies olisi lähin oman kotinsa puolustaja! Aivan kuin ei jokainen naapuri, jokainen saman kylän, pitäjän, kihlakunnan tai läänin asukas – niin, jokainen saman isänmaan kansalainen, kärsisi tällaisissa tapauksissa kuin lastenryöstöt ovat, yhteistä häväistystä, yhteistä vääryyttä, yhteistä vaaraa ja sen johdosta myös kokisi yhteiseksi velvollisuudeksi kostaa häväistys ja torjua vaara!
Mutta siltä se ei vaikuta, kaikkien silmät on luotu hallitukseen. Jos kruunu ei lähetä rahaa, jos kuvernööri ei lähetä metsästäjiä, jos kruununvouti, nimismies, jahtivouti, kunnanhallitus ja koko ylempien ja alempien asianosaisten joukkio ei järjestäjä ajojahtia ym. ja osoita joka miehelle tämän paikan, niin silloin tämä mies istuu kädet puuskassa ja odottaa – odottaa seuraavaa lapsenryöstöä!
[—] Tämä yleinen aloitekyvyn, henkilökohtaisen tarmon, yhteisvastuun ja solidaarisuuden puute lamaannuttaa jokaisen toimenpiteen, heittää taakan hallituksen vastuulle ja – pysytelläksemme tässä tapauksessa – antaa susien esteettä viedä lapsia.”
On tartuttava toisenlaisiin toimiin, Topelius sanoo.
”On yritetty tapporahalla ja ylimääräisillä palkkioilla; ne ovat epäonnistuneet. Ei edes rahalla ole tässä saatu miehiä liikkeelle. [—] Mikä olisi ollut helpompaa kuin että muutama rohkea metsästäjä olisi kustakin kunnasta, joissa susi on tappanut lapsia, yhdistänyt voimansa leppymättömään sotaan, elämän ja kuoleman puolesta, röyhkeää surmaajaa vastaan?”
”Nämä lapset, nämä lapset – häpeän puna peittää miehen posken, kun ajattelee, miten välinpitämättömästi ja pelkurimaisesti lapset on uhrattu villipedoille. Kasvaako uhrien määrä vielä tästä julistamaan häpeäämme joka kerran entistä korkeammalle? Turvaa lapsille – hyvinvoiville lapsille, köyhille lapsille, kaupunkilaislapsille, erämaan lapsille! Eivätkö he kaikki ole yhtä arvokkaita ja oikeutettuja turvaan? Eivätkö he kaikki ole Suomen lapsia, eivätkö he ole meidän lapsiamme?”
Lopuksi Topelius vetoaa Suomen metsästäjiin (alla lyhennettynä):
”Arvoisat herrat! Olemme tulleet tietämään, että Te, harrastaessanne luvallista urheiluanne jäniksiä, sorsia ja pikkulintuja vastaan – vaikkakin viimeksi mainittu huvi on monien mielestä vähemmän luvallista – ette ole aina lyöneet laimin asiaankuuluvaa suhtautumista eläinten hävittämiseen. Tiedämme kyllä, että kotka, haukka, kettu ja ennen muuta metsien valtava kuningas karhu on kerta toisen jälkeen joutunut tarkkojen luotienne maaliksi. Mutta sitä emme tiedä, että Te, arvoisat herrat, olisitte suvainneet luodeillanne osua katalaan ryöväriin, joka nyt täyttää maamme ja sivistyneen maailman kauhulla.
[—] Hyvät herrat, pidämme Teitä kunnian ja rohkeuden miehinä: tämän täytyy näin ollen koskea Teitä aika läheisesti. – Te olette metsästyksen ’asianomaisia’. Te olette rauhan asevelvollisia, metsien poliiseja ja maan toimeenpaneva voima petoeläimiä vastaan. Kaikkien katseet on suunnattu Teihin.
[—] Osoittakaa itse, että metsästyslait, jotka ovat Teidän työtänne, eivät suinkaan suosi petoeläimiä vaan päin vastoin koituvat niiden varmaksi tuhoksi! Osoittakaa, että vapaat kansalaiset osaavat tässäkin maassa ryhtyä toimeen ja omaavat voiman toteuttaa sen! [—] Jos ette tee mitään – niin, silloin voitte aivan hyvin ripustaa arvokkaat aseenne naulaan, ampua pikkulintuja sunnuntaimetsästäjien kanssa ja ostaa jäniksenne torilta. Sillä mitä hyvänsä Te tuolloin olette – vaikka olisitte parhaita ja kunnioitettavimpia kansalaisia kaikissa aseettomissa ammateissa – metsästäjiä Te ette ole!”
