Kuorma-autot veivät meidät illalla Keuruun rautatieasemalle, jossa meidät komennettiin karjavaunuihin, 40 miestä vaunua kohti. Monet vaunut täyttyivät ääriään myöten.
Nuori vänrikki piti vaunussamme komentoa. Illan kuluessa asemalle saapui veturi, joka vei junan Jyväskylään. Odotimme siellä muutaman tunnin. Vaunun ovi oli auki ja kaikki menivät ulos. En tiennyt, oliko heillä siihen vänrikin lupa vai ei. Yritin kertoa vänrikille, et-ten lähde vaunusta, vaan jään huolehtimaan kamiinasta. Hän varmaankin ymmärsi minua, nyökkäsi ja katosi muiden perään.
Odotin siis junanvaunussa ja pidin yllä tulta. Miesjoukko palasi muutaman tunnin päästä täpötäydet kassit käsissään. Jotkut olivat jo aika kovaäänisiä. Avatut pullot pilkistivät takkien taskuista. Muutamat olivat juovuksissakin, joten heidät täytyi auttaa vaunuun.
Matkaseurani istui ja makoili punkissaan, juoden ja meluten. Myös vänrikki kiipesi yläpunkalleen tyhjentämään pulloaan. Laulu ja meteli raikasivat. Pian yksi jos toinenkin nukahti.
Konduktööri laski matkustajat ja lukitsi oven ulkoa. Juna liikkui pimeyden läpi, mutta pysähdyimme välillä asemille päästääksemme toisia junia ohi. Matkanteko oli nykivää. Istuin kamiinan edessä ja lämmitin sen ja jopa hormin hehkuvan punaiseksi.
Pian itse kullekin syntyi pakottava tarve, ja miehet ryömivät sängyistään jonoon pienen luukun eteen, jossa tarpeet piti suorittaa. Osa onnistui puuhassaan, kun taas toiset kaatuivat nurin ja kiroilivat. Olin nähnyt juoppoja aiemminkin, mutten ollut ikinä kokenut sellaista sekasortoa, jota Suomen kunniakas armeija nyt sai aikaan.
Huolehdin tulesta ja sain olla rauhassa. Juna liikkui eteenpäin tasaiseen tahtiin. Osa matkaseurasta nukkui, osa sopersi ja jutteli, yksi jos toinenkin alkoi yskiä ja oksentaa.
Aika kului, istuin kamiinaa vastapäätä olevalla punkalla. Vänrikki nukkui yläpuolellani olevassa punkassa. Yhtäkkiä hänkin alkoi yskiä ja oksentaa. Sitten näin hänen jalkansa roikkuvan punkan reunalla. Pian hän kurkotti käsiään ja yritti ottaa tulenpunaisesta hormista kiinni.
Säikähdin puolikuoliaaksi, ponkaisin pystyyn ja sain käsilläni työnnettyä hänet sivuun viime hetkellä, jolloin hän kaatui selälleen ja oksensi taas.
Junassa löyhkäsi, ja kuvotus otti vallan. Myös minä annoin ylen. Monet muutkin oksensivat, ja useilla oli kova pissahätä.
Meno rauhoittui viimeinkin aamun valjetessa. Huoli kalvoi kehoani ja ajatukset pyörivät mielessäni. Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos en olisi toiminut nopeasti? Se oli täysin vaistomaista, en edes ehtinyt ajatella. Reaktio ja kylmät väreet tulivat vasta jälkikäteen. Vänrikki olisi voinut palaa kuoliaaksi. Hän olisi todennäköisesti kaatanut kamiinan kumoon, levittänyt palavat puut ja hiilloksen, mikä olisi johtanut tulipaloon ja sakeaan savuun. Ovet oli lukittu ulkopuolelta. Pojat nukkuivat juovuspäissään.
En olisi yksin voinut tehdä mitään, vaan olisin kokenut saman kohtalon kuin muutkin: Suomen armeija olisi menettänyt 40 miestä. Muut vaunun matkustajat eivät tajunneet tapahtunutta, eikä minun kannattanut yrittää selittää sitä ruotsiksi. Pelastus oli täysin vastuullani. Tämä vahvisti päätöstäni pysyä erossa viinasta.
Minulla ei ollut kelloa, joten en tiennyt, miten paljon aikaa oli kulunut. Yhtäkkiä juna siirtyi sivuraiteelle ja alkoi viimein hidastaa vauhtia. En uskaltanut nukahtaa, vaikka uni jo painoi silmiä.
Rautatietyöläinen avasi vihdoin oven aamun sarastaessa, ja raitista ilmaa virtasi sisään. Matkustajat hakeutuivat ulos tehdäkseen tarpeensa lumeen. Useimmat näyttivät kurjilta. Osa yritti pestä oksennusta vaatteista lumella, harva onnistui.
Nuori vänrikki ei selvästikään ollut tottunut viinaan. Hän oli häpeissään, kun selitin, mitä hänelle melkein tapahtui keskellä yötä. Hän todennäköisesti ymmärsi, mitä sanoin, vaikkei virkkanut mitään ruotsiksi. Hän sai kuitenkin sanottua ”kiitos”.
Kuusi viikkoa myöhemmin, huhtikuussa 1942, Gösta on komppaniansa kanssa sopeutunut arkeen syvällä itäkarjalaisissa metsissä. Göstan rintama-ajan yksi verisimmistä taisteluista on pian edessä. Hän saa asetoveriensa kanssa tehtäväksi löytää ryhmän tykille sopivan paikan.
