Ryhmänjohtaja Gösta Sundqvist vei minut, Nils Lövqvistin, Hans Nygårdin, Nils Högnäsin ja Arne Östmanin tiedusteluretkelle. Suuntasimme tieltä oikealle, jossa tiheä kuusimetsä suojasi meitä katseilta. Välillä jouduimme pysähtymään ja kyykistymään, kun luodin sirpaleet pudottivat oksia puista. Noin sadan metrin päässä ryssien korsuista siirryimme tietä kohti löytääksemme sieltä sopivan paikan tykille.
Painauduimme pengertä vasten, sillä se antoi meille hieman suojaa. Gösta Sundqvist halusi paremman näkymän maastosta meidän ja korsujen välillä, joten hän nousi ylös ja samalla ampui kiväärillään yhden vartiopaikalla olleen vihollisen, joka tähtäsi häntä kohti puun takaa ehkäpä 20 metriä tiestä. Toinen vartija katosi metsikköön.
Gösta oli tottunut kenttäampuja ja nopea aseenkäsittelijä. Löysimme paikan, joka tarjosi hyvän tuen tykin kannuksille. Sitten kuusikosta täytyi enää löytää paikka ammuksille ja patruunankantajille. Yhtäkkiä metsästä hiipi konepistooli tanassa päällystön jäsen, joka ehti kaikeksi onneksi huomata, että olimme samalla puolella.
Palasimme takaisin korsullemme ja laitoimme tykin kuntoon. Joimme vähän korviketta ja järsimme kovaa leipää hieman ennen aamukolmea. Sitten ryhdyimme työntämään tykkiä eteenpäin kuunvalossa. Meidän täytyi varovasti siirtää edestä puista pudonneet oksat ja muutamat hajalle ammutut kuuset. Saimme tykin hyvissä ajoin paikalleen ja oikeaan suuntaan tähdättynä.
Kaikki sujui salassa, sillä lähistöltä kuuluvat pamausten kaiut peittivät äänemme. Kaksi miestä jäi vahtimaan tykkiä, kun me patruunankantajat kannoimme ammukset paikalle. Yllättäen kuusten välistä putkahti esiin parrakas ukko kantaen puhelinjohtokelaa. ”Mitäs puuhaatte täällä”, ukko kysyi. Hän oli Arne Kronqvist Lillbystä, Purmon naapurikylästä, matkalla vetämään puhelinjohtoja tulevaa taistelua varten.
Sotilaat, joita ei tarvittu tykin luona, ohjattiin tyhjään korsuun suojaan kranaateilta. Korsun oviaukossa pojat kohtasivat ryssän, ja luulivat kohtalonsa olleen sinetöity. Joku sytytti tulitikun, minkä jälkeen he totesivat oven edessä olevan ryssän kuolleeksi ja korsun tyhjäksi. Vihollinen oli todennäköisesti haavoittunut ja ryöminyt korsulle, jossa hän oli kuollut istuma-asentoon.
Tasan aamuviideltä avasimme tulen, johon saimme pian vastauksen. Taistelimme elämästä ja kuolemasta. Kaikki aseet soivat, vaikka tykistö ei voinutkaan tulittaa pientä aluetta, jossa ystävät ja viholliset olivat lähes rinta rinnan.
Tykkipäällikkömme avasi tulen ja ampui ensin kumoon muutaman puun, jotta hän saisi paremman näköyhteyden korsuihin, joissa ryssät kykkivät. Tulituksesta täytyi pitää taukoja, antaa tykin putken viilentyä. Meidän patruunankantajien piti koko ajan syöttää lisää ammuksia. Välillä kuulimme, miten luodit iskeytyivät tykin kilpeen, mutta kukaan meistä ei haavoittunut.
Kranaatinheitinmiehillä oli eriskummallinen tulenjohtaja. Hän seisoi aiemmin vallatun korsun vieressä jalkaväkiryhmän kanssa, joka odotti rynnäkkökäskyä vihollisen korsuja kohti. Haimme vuorollamme korsusta suojaa.
Kun joukkueemme varajohtaja oli tulossa suojaan, hän valitsi oikotien ja harppoi korsua kohti pitkin askelin, vaikka Gösta Sundqvist yritti varoittaa häntä. Puolivälissä hän hypähti ja kirosi; hän oli saanut luodin sääreensä, joten hänen aseveljiensä täytyi ryömiä hänen luokseen ja vetää hänet turvaan. Mies vietiin joukkosidontapaikalle, ja hän oli poissa muutaman viikon.
Taistelu jatkui. Aiemmin mainittu tulenjohtaja seisoi korsun oviaukossa ja johti tulta suoraan ryssien korsujen kattoja kohti ja aivan niiden taakse. Makasin suojassa lattialla oviaukon oikealla puolella ja tarkkailin tulenjohtajaa, kun hän pelottomasti johti tulta lyhyin korjauksin.
Yhtäkkiä kuulin älähdyksen, ja tulenjohtaja heittäytyi viereeni korsuun – oviaukkoon oli lentänyt kranaatti. Korsuun paiskautui räjähdyksen voimasta ovenpalasia ja puunsäleitä, mutta pirstaleet osuivat seiniin eikä kukaan loukkaantunut. Tulta johtanut rohkea ja rauhallinen kersantti ylennettiin kuulemma samana päivänä vänrikiksi.
Korsuaukon räjähdyksen jälkeen saimme käskyn rynnätä korsujen kattojen takana olevalle alueelle. Suomenkieliset pojat, meitä nuorukaisia paljon vanhemmat, ryntäsivät ulos konepistoolit käsissään. Joillain oli käsikranaatteja, muutama veti esiin puukkonsa. Korsun ulkopuolella heidän karjuntansa sekoittuivat konepistoolien raikuun ja käsikranaattien pamauksiin.
Vaikein taistelu oli ohitse. Tykkimme ei osallistunut loppuvaiheeseen, mutta ryssien korsuaukkoihin laukaistut kranaatit olivat ajaneet vihollisen selviytyjät pois ja hiljentäneet konekiväärien äänet. Otimme muutaman vangin, jotkut heistä haavoittuneita. He olivat nuoria ja raivokkaita poikia, jotka eivät halunneet antautua, mikä oli huono asia taistelun melskeessä. Uskon, ettei heitä voitu pitää vankeina.
Puoliltapäivin taistelut olivat siirtyneet erämaahan kukkulan taakse. Ryhmämme sai käskyn siirtää tykin korsumäelle sen varalta, että venäläiset ryhtyisivät uuteen hyökkäykseen. Jouduimme raivaamaan pois tieltä vihollisten kaatuneita ja ruhjoutuneita ruumiita.
Kun joukkueemme varajohtaja haavoittui, päällystö lähetti korvaajaksi erään aliupseerin, jonka psyyke ei kuitenkaan kestänyt sodan kurjuutta. Hänen sijalleen nimettiin Bror Bäck. Ajomies Kalle Sjöblom toi meille muonaa: kylmää ja paksua hernekeittoa, jonka leikkasimme viipaleiksi puukoilla ja söimme leipäpalasten kanssa. Kalle täytti kenttäpullomme mehuämpäristä. Söimme hernekeiton ruumiskasojen keskellä, mutta olimme hirveän nälkäisiä, joten se ei meitä haitannut.
Nils Högnäs ja minä istuimme tykin vieressä kannettuamme sinne ammuksia, kun paikalle saapui kenttäpappi. Hän oli kulkenut pitkin tietä, jossa noin 30 toveriamme makasi kuolleena valkoisissa lumiviitoissaan, osa veren tahrimina. Papin oli määrä tarkastaa kaatuneet ja ottaa toinen puolikas sotilaan tunnuslevystä, jollainen jokaisella roikkui kaulansa ympärillä. Sitten hänen täytyi järjestää kaatuneiden kuljetus, arkut ja vainajien palautus kotipaikkakunnilleen.
Pappi kierteli mäen päällä ja katseli kaatuneita ryssiä. Hän puheli itselleen: ”Miten hienosti tehty!” Vahtitoverini tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: ”Kuuletko, mitä pappi sanoo?” ”Kuulen.” Pappi tuli lähemmäs ja sanoi itselleen: ”Loistavaa työtä!”
Kenties pappi ei uskonut, että kuulisimme hänen sanansa, mutta me 19-vuotiaat pojat, jotka olimme päässeet muutama vuosi sitten ripille, ihmettelimme suuresti hänen puheitaan. Uskon, että se horjutti lapsuuden uskoani. Jälkikäteen, kun tapasin Nilsiä siviilielämässä, tervehdimme toisiamme sanomalla: ”Miten hienosti tehty!”, johon toinen vastasi: ”Kyllä, loistavaa työtä!”
Syvärin yli kahden vuoden asemasodan jälkeen rykmentti saa käskyn siirtyä Viipuria ja Karjalankannasta kohti, jossa venäläiset valmistautuvat valtavaan hyökkäykseen vallatakseen Suomen vihdoin ja viimein.
