Kaksi vuosikurssia Alexandraa alempana on opiskelija, jolla on hieman pidempi kotimatka. 18-vuotias Frankie Sleptsov muutti viime vuoden elokuussa Pietarsaareen Pietarista, Venäjältä. Hän opiskeli lapsuudessaan taidetta viitenä päivänä viikossa tavallisen koulunkäynnin lisäksi. Frankie kuvailee näitä opintoja klassisiksi.
”Tulen perheestä, jossa arvostetaan suuresti kulttuuria, ja olen lapsesta asti käynyt teattereissa ja museoissa. Kiinnostus taidetta kohtaan on aina ollut läsnä.”
Frankie tiesi jo vuosia sitten haluavansa muuttaa johonkin eurooppalaiseen maahan valmistuttuaan lukiota vastaavasta koulutuksesta Venäjällä.
”Opiskelin sekä suomea että ruotsia, mutta opiskeltuani suomea kaksi vuotta ja ruotsia vain puoli vuotta tajusin, että ruotsin oppiminen oli minulle paljon helpompaa. Sen takia hain tähän koulutukseen. Koronavirustilanteen takia suljin pois muut maat. Suomeen oli helpointa matkustaa.”
Frankie saapui Pietarsaareen autolla. Hänen isänsä ajoi, ja vaikka Frankie oli lapsuutensa aikana vieraillut Suomessa useasti, oli matkakokemus jotain uutta.
”Olimme aiemmin käyneet Helsingissä ja Turussa, mutta nyt joka puolella ympärillämme oli metsää. Kun olimme viiden kilometrin päässä Pietarsaaresta ja vieläkin metsän keskellä, isäni ei enää uskonut, että täällä voisi sijaita kaupunki ja yliopisto. Hän halusi kääntyä ympäri, mutta minä sanoin, että olen varma oikeasta tiestä.”
Perhe epäili vielä ennen kotiinpaluutaan Frankien suunnitelmaa opiskella kaupungissa, jossa on tuskin 20 000 asukasta. Pietarissa asuu kuusi miljoonaa ihmistä, joten totta kai on suuri muutos asua paikkakunnalla, jossa vain kuuden kuukauden asumisen jälkeen törmää tuttuihin joka puolella.
Vähintään yhtä suuri ero on myös itse kouluympäristössä. Frankie Sleptsovin aiemmissa kouluissa oli usein vain yksi oikea tapa lähestyä tehtävää ja ratkaista se.
”Opiskelussa on Venäjällä erittäin pitkälti kyse kovasta työskentelystä ja selviytymisestä. Täällä on paljon rennompaa. Kun olimme tehneet ensimmäisen tehtävämme, opettaja kysyi, haluaisimmeko siitä palautetta. Se oli siis vapaaehtoista. Soitin samana päivänä äidilleni ja kerroin asiasta. Nauroimme ja sanoimme, että he varmaan kysyvät todistuksestakin, haluanko sellaisen.”
Erilaisuudella on Frankien mielestä sekä haittansa että hyötynsä. On hyvä olla selkeitä tavoitteita ja odotuksia, mutta samalla hän kokee hyötyvänsä siitä, ettei hänen tarvitse koko ajan pelätä tekevänsä väärin opettajien silmissä.
”Sen ansiosta voin kokeilla uusia tekniikoita ja ideoita aivan uudella tavalla. Näen ja koen itseni selkeämmin, kun olen nyt vieraassa paikassa.”
Alexandrasta poiketen Frankie on eniten kiinnostunut piirtämisestä ja maalaamisesta. Hänellä on ollut muutamia toimeksiantoja kuvittajana, ja työskenteleminen lastenkirjojen parissa on Frankielle varteenotettava vaihtoehto, sillä hän kirjoittaa itsekin jonkin verran kaunokirjallisuutta.
”Toivon saavani tulevaisuudessa taiteesta tulonlähteen, ainakin osittain, jotta minulla on varaa työmateriaaleihin ja matkoihin.”
Frankie ei ole Pietarsaaren lisäksi juurikaan nähnyt muuta Pohjanmaata.
”Olen pysynyt kaupungissa pandemian takia, en ole esimerkiksi vielä käynyt Vaasassa. En ole tällä hetkellä menossa minnekään, mutta en voi kuvitella asuvani täällä loppuelämääni. Olen keskustellut opettajien kanssa ja toivon voivani valmistua kahdessa tai kolmessa vuodessa neljän vuoden sijaan. Olisi mukavaa lähteä vaihto-oppilaaksi jonnekin, mutta tulevaisuudesta on vielä hankala sanoa.”
Myös Alexandra Harald pitää mahdollisena, että taiteen avulla voi ansaita rahaa jossain määrin.
”Työskentelen nyt osa-aikaisesti vanhainkodissa. Olen huomannut kaksi hyvin erilaista reaktiota, kun kerron taideopinnoistani. Jotkut sanovat, että rikastun, muutan kattohuoneistoon Pariisiin ja käyn suurissa juhlissa. Toiset sanovat, ettei siitä tule mitään ja että minun kannattaisi mieluummin lukea sairaanhoitajaksi.”
”Uskon kuitenkin, että taiteella voi elää ainakin osittain. Sen ei tarvitse olla yhtä loistokasta kuin jotkut uskovat tai yhtä mahdotonta kuin toiset sanovat.”
