”Sukupolvia yhdistävä harrastus”
Sukututkimus yhdistää hyvin eri ikäpolvia, kertovat Päivi Kjellman ja Gun-May Öhman, jotka järjestävät kursseja DNA-testien työkalujen hyödyntämisestä sukututkimuksessa.
”Iäkkäämmät tietävät suvusta ja suvun tarinoista, kun taas nuoret osaavat etsiä tietoa verkosta”, sanoo Gun-May.
”Sillä lailla minäkin ryhdyin tähän. Isäni oli kiinnostunut sukututkimuksesta, joten menimme yhdessä sukututkimuskurssille hänen eläköitymisensä jälkeen. Hänellä oli tietoa ja minulla tietokone (ennen verkkoaikaa).”
”Isä kertoi tarinan erään sukulaisen murhanneesta Tjäru-Jakista. Hän ei osannut sanoa tarinan todenperäisyydestä, mutta tiedämme kyllä, että minun esiäitini sisko murhattiin. Ei mennyt kauaakaan ennen kuin löysin Karlebynejden-lehdestä tarinan Tjäru-Jakista. Hänet karkotettiin Siperiaan, jossa hän tarinan mukaan perusti uuden perheen ja kuoli.”
”Jos Tjäru-Jakilla oli perhe ja elossa olevia jälkeläisiä, tarinan todenperäisyys voitaisiin nykyään varmistaa DNA-tutkimuksella”, Gun-May kertoo.
Sukututkijan astuminen DNA-maailmaan voi olla haasteellista. Tämä maailma tarjoaa monia uusia palapelin palasia ja työkaluja, mutta niiden käyttö vaatii opettelua.
Päivi mainitsee endogamian, jonka mukaan kaikki ovat sukua keskenään. Kuten pääkirjoituksesta ilmenee, tämä on tyypillistä Pohjanmaalle, Västerbottenille ja suurelle osalle Suomea. Se myös vaikeuttaa geneettisten sukulaisuussuhteiden tulkintaa.
Gun-May mainitsee esimerkkinä, että hän ja hänen Ronny-miehensä ovat 56-kertaisesti sukua toisilleen.
”Emme tienneet asiasta seisoessamme papin edessä. Lähin yhteinen sukulaisemme on viiden sukupolven takana, useimmat 12–15 sukupolven päässä. Geenit ovat sekoittuneet ja jakautuneet ja jälleen yhdistyneet, ja nyt ne sotkevat DNA-testivalmistajan tietokoneohjelman työkalut.”
Monet Päivin ja Gun-Mayn kurssilaisista ovat vastikään eläkkeelle jääneitä henkilöitä, jotka ovat ’aina’ olleet kiinnostuneita sukunsa historiasta. Nyt heillä on vihdoin aikaa. Toiset ovat perineet vanhoja asiakirjoja ja huomanneet, etteivät he tunnista niissä olevia nimiä. He ovat usein turhautuneita siitä, etteivät kyselleet vanhemmiltaan suvun historiasta näiden vielä eläessä.
”Sukututkimus on parasta terapiaa monille puolisonsa menettäneille”, Gun-May kertoo.
Päivi ja Gun-May neuvovat ”paikalleen jämähtäneitä” sukututkijoita ottamaan yhteyttä johonkin alueen sukuseuraan tai kotiseutuyhdistykseen.
”Niistä löytyy osaavia ihmisiä tai vinkkejä asiantuntijoista. Joskus on hyvä, että kaikki tuntevat toisensa. Sukuseuroilla on usein myös aineistoja, joita ei löydy painettuina.”
Facebookissa on sukututkimusta varten luotuja ryhmiä, joissa voi kysyä kaikkea mahdollista. Monet tarvitsevat apua vanhojen kirjoitusten tulkitsemisessa, ulkomaalaiset kysyvät suomalaisista juuristaan, jotkut tarvitsevat apua ohjelmien käytössä.
Yksi asia on DNA-testin tekijälle varma: hän löytää tuhansia ihmisiä, joille hän on sukua.
”Sain aika läheisen osuman erään amerikkalaisnaisen kanssa, jonka tililtä löytyi hyvä nimilista ja sukupuu. Hän osoittautui suureksi yllätyksekseni Ronny-mieheni pikkuserkuksi”, Gun-May kertoo.
”Ronnyn isänisän veli oli lähtenyt siirtolaisena Amerikkaan ja kuollut nuorena. Kasvattivanhemmat ottivat hänen poikansa huostaansa ja antoivat hänelle uuden sukunimen. Nyt pidämme yhteyttä amerikkalaiseen sukulaiseemme.”
”Sukututkimuksen avulla saa uusia ystäviä, vaikka sukulaisuussuhdetta ei olisikaan. Ihmiset löytävät toisensa etsiessään tietoa esivanhemmistaan ja uppoutuvat huomaamattaan mielenkiintoisiin keskusteluihin”, Päivi Kjellman kertoo.
