Levänluhta-tutkimusten moderni vaihe alkoi v. 1981 arkeologi Mirja Miettisen tarkastaessa paikkaa uusien ojitustöiden yhteydessä. Hän puhui tuolloin Levänluhdan naapurina suurimman osan elämäänsä asuneen maanviljelijän, Martti Arkkolan, kanssa.
Martti kertoi, kuinka hän lapseni leikki lähteellä ja kuinka viereinen pelto oli keväisin melkein valkeanaan kaikista esiin pistävistä luunpätkistä. Joskus hän poimi luut pois, heitti osan takaisin lähteeseen ja keräsi osan pussiin. Hän antoi pussin lahjaksi tutkijoille näiden palatessa Levänluhtaan. Martti oli varttunut siinä uskossa, että luut olisivat kuuluneet teloitetuille rikollisille.
Mirja Miettinen päätteli tästä, että hauta-alue oli luultua suurempi ja että pitäisi tehdä uusia kaivauksia ennen kuin alue tuhoutuisi entistä enemmän. Arkeologi Aarni Erä-Esko (1923–2017) teki näitä kaivauksia vuosina 1982–1984. Loppuraporttia ei tällä kertaa laadittu, mutta uusia löytöjä tehtiin, esimerkiksi useita uusia lähteitä. Yhdestä niistä löytyi pääkallo, jonka uskottiin ensin sisältävän aivokudosta. Mutta valitettavasti se olikin vain savea.
Vuonna 1993 Tarja Formistosta tuli väitöskirjatyönsä yhteydessä ensimmäinen, joka tutki Levänluhdan koko luuaineiston. Sen laajuus selveni vasta silloin, noin 75 kg tummanpunaisia luita 98 yksilöltä. Luut olivat säilyneet vähähappisen ja rautapitoisen veden ansiosta hyvin.
Markku Niskasen v. 2006 toteuttama luuanalyysi osoitti useimpien luiden olevan peräisin naisilta ja lapsilta.
Levänluhdasta on löytynyt suhteellisen vähän esineitä, mutta niiden yhdistelmä on kiinnostava. Ensimmäisessä kaivauksessa v. 1886 löydettiin esim. Vestland-tyyppinen pronssikattila, hopeaan upotetuilla granaateilla koristeltu pronssinappi – luultavasti osa solkea – ja rannerengas, jonka sisällä oli vielä käsivarrenluu.
Käydessään ensimmäisen kerran Levänluhdassa v. 2009 Anna Wessman pettyi.
”Siellä oli keskellä peltoa punaisen puuaidan ympäröimä pieni, aika lailla villiintynyt metsikkö, jossa kasvoi korkeita mesiangervoja ja nokkosia. Minähän oli lukenut siitä paljon, se kiehtoi minua ja ajattelin, jaha, eikö se tämän kummempi olekaan.”
”Olen sittemmin käynyt Levänluhdassa monta kertaa, joskus yksin, eri vuodenaikoina ja ymmärrän nyt, kuinka erityinen paikka se on. Siellä on oma tunnelmansa, jotain houkuttelevaa. Istun mielelläni viereisessä metsänreunassa mietiskelemässä, mitä kaikkea alueella on tapahtunut”, hän sanoo.
Anna Wessman väitteli tohtoriksi v. 2010 aiheenaan rautakauden hautausrituaalit ja Levänluhta osana teemaa. Kaksi vuotta myöhemmin hän johti suurta poikkitieteellistä tutkimushanketta, jossa Levänluhtaa alettiin tutkia nykyaikaisin menetelmin useissa alahankkeissa: arkeologinen kenttätyö asuinpaikan löytämiseksi, vanhan aineiston inventointi ja analysointi, luumateriaalin analysointi mahdollisten sairauksien ja kuolinsyiden tutkimiseksi, geneettiset tutkimukset ja luiden C14-analyysi niiden iän määrittämiseksi ja lopuksi Levänluhdan esineistön metallurgian ja pronssipitoisuuden analysointi.
”Nyt me kerta kaikkiaan saisimme esiin totuuden Levänluhdasta. Mutta voi, miten väärässä olimme”, hän hymyilee.
”Mitä enemmän vastauksia saamme, sitä enemmän uusia kysymyksiä nousee esiin ja sitä kiehtovammalta Levänluhdan salaisuus näyttäytyy.”