Tässä ei ole mahdollista tarkastella kaikkea sitä, mihin Anna Wessman tutkijakollegoineen on vuosien varrella tarttunut, mutta alla on yritelmä tiivistelmäksi tutkimuksen nykytilanteesta.
• On selvitetty, että lähteet, joita on tai ainakin on ollut Levänluhdassa kyseisenä ajanjaksona, noin 300–800 j.Kr., ovat johtaneet lampeen, tuskin kovin suureen, mutta silti riittävän syvään, jotta vainajia on voitu haudata. Ruumiit on ilmeisesti pidetty paikallaan teroitettujen koivupaalujen avulla.
Mieleen nousee heti kysymys, miksi vainajat on haudattu veteen. Se on ainutlaatuista, Suomessa tunnetaan vain yksi toinen vesihautauspaikka, nimittäin Vöyrin Käldamäki, linnuntietä 35 km:n päässä Levänluhdasta. Käldamäestä on löydetty kuusi vainajaa samalta aikakaudelta haudattuna lähteeseen.
Rautakaudella tapana oli kuolleiden polttohautaus, kuten yllä mainitussa Pukkilan tapauksessa.
• On selvitetty, etteivät vainajat ole kuolleet väkivaltaisesti. Luista ei löydy fyysisiä vammoja, kallot ovat harvinaisen ehjiä. Niinpä on epätodennäköistä, että vainajat olisi teloitettu rangaistuksena rikoksesta. Tanskasta, Isosta-Britanniasta ja Irlannista löydettyjä suoruumiita oli lähestulkoon aina lyöty jollain päähän niin, että kallo oli murtunut.
Vainajissa ei myöskään näy tehtyjen osteologisten ja paleopatologisten analyysien mukaan merkkejä aliravitsemuksesta tai kuolettavista kroonisista sairauksista. Vaikka kaikista sairauksista ei jääkään jälkiä luustoon, kaikki viittaa siihen, että kyseessä ovat olleet suhteellisen terveet yksilöt, joiden kuolema on ollut normaali, Anna Wessman sanoo.
• Haudatuista 98 henkilöstä suurin osa on ollut naisia ja lapsia. C14-analyyseilla on saatu varmistettua, että hautaukset ovat tapahtuneet vähintään 400 vuoden aikajänteellä. Se tarkoittaa keskimäärin yhtä hautausta joka neljäs tai viides vuosi. Haudattavat on näin ollen valittu jollakin erityisellä perusteella.
”Jokin piirre on tehnyt näistä yksilöistä erityisiä. Joko etninen tausta, sosiaalinen asema tai ideologinen ajatusmaailma”, Anna Wessman sanoo.
• Levänluhdasta on dokumentoitu 22 artefaktia, siis ihmisen valmistamaa esinettä. Osalla vainajista oli esimerkiksi ranne- ja kaularenkaita, jotka oli valmistettu kupariseoksesta, pronssista tai messingistä. Korut ovat tyyliltään tyypillisiä Suomen rautakaudelle, todennäköisesti valettu kotimaisissa pajoissa.
Rautakaudelta ei tunneta kotimaisia kuparimalmeja. Geokemiallisen koostumuksen ja lyijyisotooppien suhteen vertailut – yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen kanssa – ovat paljastaneet, että Levänluhdan esineistön kupari on lähtöisin Kreikasta ja Bulgariasta.
”Siellä tuotettiin paljon kuparia pronssi- ja rautakaudella, ja se levisi kaikkialle Eurooppaan erilaisina esineinä, sotasaaliina ja kauppatavaroina. Metalleja myös kierrätettiin sulattamalla vanhoja esineitä uusien valosten raaka-aineeksi”, Anna Wessman sanoo.
Levänluhdasta on löytynyt myös Vestland-tyyppinen kuparikattila (katso kuva). Suomesta on löytynyt neljä tällaista kattilaa, kolme Pohjanmaalta ja yksi Mynämäeltä. Levänluhdan liki puhtaasta kuparista valmistettu kattila on vääntynyt eikä siinä ole reikiä kahvaa varten. Vestland-nimi tulee Norjasta, jossa tämä kattilatyyppi on ollut yleinen, mutta tutkimus on osoittanut kattilatyypin olevan lähtöisin Rooman valtakunnasta, luultavasti Reinin alueelta.
Sitten on myös aiemmin mainittu hopeaan upotetuin granaatein koristeltu pronssinappi (katso kuva). Tämäntyyppiset napit ovat olleet yleisiä selkänappisoljissa Gotlannissa, mutta Suomessa tämä on ainoa laatuaan. Punaiset granaatit liittyvät Freja-kulttiin, vanhan pohjoisgermaanisen uskonnon jumalattareen, joka kuvasi rakkautta, seksuaalisuutta, noituutta, sotaa ja kuolemaa.
”Nappi on ollut erittäin kulunut hautaan laitettaessa, mutta kyseessä on varmasti ollut arvokas solki, joka on todennäköisesti kulkenut useita sukupolvia äidiltä tyttärelle, kunnes se on saanut seurata viimeisen kantajansa mukana Levänluhdan veteen”, Anna Wessman sanoo.
On hämmentävää, ettei Levänluhdasta ole löytynyt yhtään rautaesinettä tai keramiikkaa. Rautakauden naisilla riippui aina puukko vyössään.
• Sitten aivan keskeinen kysymys: Missä Levänluhdan vainajat ovat asuneet? Hautapaikat sijoitettiin rautakaudella yleensä niin, että ne näkyivät asuinpaikalle. Vainajat olivat kuolemansakin jälkeen osa perhettä, heimoa, yhteisöä.
Arvoitus syvenee. Vaikka aluetta on 1,5 vuoden ajan kartoitettu tiiviisti, ympäristön joka ikinen pelto on tutkittu mm. metallinpaljastimilla ja fosfaattikartoituksilla, mitään ei ole löytynyt.
”Täytyy olla niin, että Levänluhta on koettu syrjäiseksi paikaksi. Alueen kaikki muu asutus, myös polttokenttäkalmistot, sijaitsivat tuolloin Kyrönjoen varrella. Levänluhta on liian kaukana [linnuntietä 1 500 metriä joelle] ollakseen tavallinen hautapaikka. Vainajat on jouduttu kuljettamaan tänne. Miksi juuri tälle paikalle? Onko lampi ollut erityinen, onko se ollut pyhä”, Anna Wessman kysyy.