Elämä polki Pietarsaaressa paikallaan. Ajat olivat ankarat, sillä Suomessa elettiin 1990-luvun lama-aikaa – maamme historian ankarinta. Satu oli kotiäitinä 1-, 3- ja 5-vuotiaille tytöilleen. IT-alan koulutuksen saanut Rune työskenteli maalaamoyrityksessään. Hän oli kuullut, että Boliviaan etsittiin ulkomailta maanviljelijöitä ja että maassa olisi edullista elää. Backit harkitsivat, olisiko heistä uudisraivaajiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta maanviljelystä.
”Ajattelimme, ettei meillä ollut tulevaisuutta Suomessa, sillä 1990-luvulla oli synkät ajat”, Satu muistelee.
Muutto ulkomaille ei sinällään ollut vieras ajatus. Sekä Satu että Rune olivat viettäneet nuoruudessaan muutaman vuoden Englannissa kirkon vapaaehtoislähetystyössä. Backit ovat mormoneja ja kuuluvat siis Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon. Rune lensi ensin Boliviaan katsastamaan maat ja mannut. Kaikki näytti hyvältä.
”Kävimme myös kaksistaan tutustumassa maahan, ja sitten päätimme muuttaa”, Satu kertoo.
Bolivia
Etelä-Amerikassa päiväntasaajan eteläpuolella sijaitseva Bolivia on sekoitus kuumaa trooppista sademetsää ja viileää altiplanoa (ylätasankoa, jonka kaksitoista vuorenhuippua ovat yli 6 000-metrisiä). Santa Cruz sijaitsee Amazon-joen vesistöalueella noin 400 metrin korkeudella merenpinnasta. Bolivia on pinta-alaltaan kolme kertaa Suomea suurempi ja siellä on kaksi kertaa enemmän asukkaita (noin 11 miljoonaa) ja 37 virallista kieltä, joista espanja on suurin. Maata on hallinnut vuodesta 2006 lähtien presidentti Evo Morales, joka oli aiemmin maan kokaviljelijöiden johtaja.
Espanjaa, ja pronto!
Kesti muutaman vuoden ennen kuin perheellä oli säästössä tarpeeksi rahaa muuttoon, mutta kauan odotettu päivä koitti vihdoin lokakuussa 1991. Satu oli 30-vuotias, Rune 37-vuotias. Perhe asettui trooppiseen ympäristöön altiplanon ylätasangon lähistölle, miljoonakaupunki Santa Cruzin kupeeseen.
Nyt he olivat gringoja, ”valkoisia miljonäärejä” ja haluttuja yhteistyökumppaneita. Bolivialaisten silmissä he olivat rikkaita, vaikka asia ei oikeasti ollut niin.
”En aluksi pitänyt Boliviasta. Siellä oli liian kuumaa, pölyistä, likaista ja kamalasti ötököitä. Liikenne oli kaoottista, busseissa ei ollut ovia ja tiet olivat täynnä kuoppia. Kuitenkin muutto tuntui oikealta ratkaisulta”, Satu kertoo.
Kirkon yhteisöstä sai neuvoja ja apua. Mutta haasteita täynnä oleva uusi ja kulkematon polku oli raivattava omin neuvoin ja voimin, hiellä ja työllä. Ensiksi piti oppia kieli.
”Luulimme, että maassa pärjäisi englannilla, mutta espanjaahan siellä piti oppia.”
Backit palkkasivat paikallisen kotiapulaisen, joka muutti pihapiiriin asumaan. Vähitellen kieli alkoi taipua – jopa niin hyvin, että muutaman vuoden päästä Backit puhuivat lapsilleen pelkkää espanjaa.
”Se oli kaikille helpompaa. Olisi syntynyt täysi sekamelska, jos olisin puhunut lasten kanssa espanjaa ja suomea, Runen kanssa ruotsia ja kotiapulaisen kanssa espanjaa. Uuteen maahan, ilmastoon, kulttuuriin ja ihmisiin sopeutumiseen vaadittiin työtä.”
