Ei mikään kultakaivos
Rune tarttui tuoreena maanviljelijänä töihin täydellä tarmolla. Hän osti sadalla dollarilla pari hevosta, joiden avulla hän voisi kulkea hankalimmissakin maastoissa. Hän raivasi muutamien paikallisten työmiesten avulla maat, joihin kylvettiin soijaa ja maissia.
Kohta siellä kasvoi myös ananasta, papaijaa, avomaankurkkua ja paprikaa. Maanviljelystä saadut tulot riittivät perheen elantoon, mutta Bolivia ei ollut mikään kultakaivos. Katastrofi oli lähellä sadon epäonnistuessa, ja isku oli kova erityisesti Runelle. Millä hän nyt elättäisi perheensä?
”Ei ollut rahoja tai tuloja. Vuokra oli kuitenkin maksettava ja ruokaa saatava”, hän selittää.
Rune tilasi kalliita hybridisiemeniä Aasiasta tilanteen korjaamiseksi.
Sadulla riitti yllin kyllin töitä kotona lasten ja huushollin kanssa. Taloa ympäröi kahden metrin korkuinen tiiliaita, jonka päälle oli laitettu lasinsirpaleita mahdollisten varkaiden varalta. Lisäksi taloa vartioivat dobermanni, bassetti ja kiinanpalatsikoira – kaikki hyvin fiksuja eläimiä. Vaikka miesjoukko yritti kerran houkutella niitä pois mehukkaalla lihanpalalla, koirat haistoivat palaneen käryä. Hyvä niin, sillä lihat olivat täynnä lasinsirpaleita.
”Naapurin koira oli ahminut samanlaisen lihanpalan ja kuollut samantien”, Satu muistelee.
Kolme lasta lisää
Vanhin lapsista, Linda, aloitti kuusivuotiaana koulun. Alku oli hankala, ja tyttö itki pari kuukautta putkeen jokaisena kouluaamuna. Satu hoiti kotona pienempiä lapsia, Jasminaa ja Bettinaa. Vuonna 1994 perheeseen syntyi Sebastian. Synnytykset olivat Sadun mukaan todella järkyttäviä Suomen synnytyksiin verrattuna.
”Koko synnytys tapahtui kuin gynekologin vastaanotolla konsanaan, makuuasennossa jalat telineissä. Liikkua ei saanut yhtään. Menin täysin paniikkiin.”
Runekin oli lähellä pyörtyä. Josefinan synnytys vuonna 1996 sujui sentään terveemmällä pohjalla, japanilaislähtöisen lastenlääkärin avulla. Pari vuotta myöhemmin perhe kasvoi vielä yhdellä tyttärellä, Clarissalla.
