Lapset maahanmuuttajaryhmässä
Nyt täytyi sopeutua elämään Pohjanmaalla. Miljoonakaupungin jälkeen oli vaikeaa tottua lähes autioon ja kaksikieliseen Pietarsaareen. Lapsille kaikki oli uutta, Sadulle ja Runelle ”uusvanhaa”.
”Ulkona kulkiessani pälyilin koko ajan taakseni ja pidin käsilaukustani tiukasti kiinni. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pystyin luottamaan ohikulkijoihin. Ruokakaupassa ihmiset työnsivät ostoskärryjään hammasta purren, lähes vihaisina”, Satu kertoo.
Lapset ryhtyivät opiskelemaan Lagmansskolanin maahanmuuttajaryhmässä ruotsia. Opettajanaan heillä oli Runen inspiroiva kieltenopettajasisko Gunilla Kleis.
”Se oli aikamoinen suoritus Gunillalta. Hän osasi espanjaa yhtä huonosti kuin lapset ruotsia, joten työ todellakin vaati ammattitaitoa”, Satu kiittelee.
Suomen kesä ei ollut hehkein, joten opiskelut sujuivat siinäkin mielessä innostuneella motivaatiolla.
”Kuljimme vielä kesäkuussa toppatakeissa ja pipot päässä”, Satu ja Rune kertovat hymyillen.
Ajatusmaailma uusiksi
Satu hoiti huushollin ja lapset, kun taas Rune etsi töitä. Yli 50-vuotiaalle miehelle se ei ollutkaan kovin helppoa, ja alussa perhe joutui elämään sosiaalitoimiston toimeentulotuella. Lopulta Rune sai töitä postista aamulehdenjakajana. Vuoden Suomessa asuttuaan Satu alkoi haikailla koulunpenkille.
”Minulla ei ollut mitään aiempaa koulutusta. Olin ollut vain hampurilaisravintolassa ja konditoriassa töissä asuessani Lahdessa.”
Niinpä Sadun riemulla ei ollut rajoja, kun hän pääsi ammattikorkeakoulun vestonomilinjalle. Vuoden opiskelun jälkeen Satu yhtäkkiä uupui täysin; hänellä diagnostisoitiin posttraumaattinen stressireaktio. ”Makasin sängyssä lähes puoli vuotta, en jaksanut mitään.”
Kaikki muutot ja muutokset olivat imeneet suurperheen äidiltä mehut.
”Elämämme Boliviassa ei todellakaan ollut rentoa nautiskelua. Mikään ei ollut yksinkertaista tai ilmaista. Joka päivä piti oikeasti taistella elannosta.”
Sopeutumisvaikeudet
Runellakin oli sopeutumisvaikeuksia.
”Olin unohtanut, kuinka pimeää talvella on ja kuinka totisia ihmiset ovat. Kahteen vuoteen en päästänyt ketään taakseni, jos olin pimeässä ulkona kävelyllä lasteni kanssa”, Rune paljastaa.
Yhdeksäsluokkaisella Jasminallakin oli suhteellisen vaikeaa koulussa.
”Tyttö itki usein kotiin tullessaan, koska hänellä ei ollut kavereita ja hän oli yksinäinen. Boliviassa koulunkäynti oli täysin erilaista, siellä pussailtiin ja halailtiin toisia joka aamu.”
Suomeen muuton jälkeen Sadulla todettiin kilpirauhasen ja lisämunuaisen vajaatoiminta, jonka oireena olivat sydämentykytykset, rytmihäiriöt ja paniikin tunteet.
”Perinnöllisiä sairauksia”, Satu kertoo. Hän syö nyt oireisiinsa lääkkeitä.
