On kaunis aamu runsaat 40000 vuotta sitten alueella, jota nykyään kutsumme Pohjanmaaksi. Metsästäjä on saaliineen kotimatkalla, kun hän hätkähtää heikkoa ääntä ja näkee yhtäkkiä vieraan. He tuijottavat pitkään toisiaan – kuka tuo toinen on?
Kenties metsästäjä, punatukkainen ja sinisilmäinen mies, puhuu ensimmäisenä:
”Kuka olet? Mitä teet täällä?”
Vieras, pitkä tummatukkainen ja -silmäinen mies, vastaa hänelle. Tai ehkä vieras esittää saman kysymyksen metsästäjälle. Mutta he eivät ymmärrä toisiaan. He puhuvat eri kieltä.
Metsästäjälle ja hänen suvulleen tämä seutu on ollut koti jo ikimuistoisista ajoista. Heimolaiset ovat jossain lähellä. Mutta tumma vieraskaan tuskin tulee yksin. Jossain hänelläkin on sukulaisia, ja he ovat luultavasti vaeltamassa etsimään uutta asuinpaikkaa.
Mutta kuinka tapaaminen jatkui? Käyttäytyivätkö he uhkaavasti toisiaan kohtaan? Tai alkoiko kohtaamisesta tutustuminen ja ehkä he aikaa myöten oppivat toistensa kielenkin? Alkoivatko heidän perheensä seurustella ja tehdä yhteistyötä?
Emme voi tietää, miten tässä yksittäistapauksessa kävi. Mutta tämäntyyppinen kohtaaminen on kyllä tapahtunut, ja monta kertaa, ja luultavasti myös täällä maailmankolkassamme – sitä on vaikea kyseenalaistaa sen valossa, mitä nykyinen räjähdysmäinen tiedon lisääntyminen kertoo ihmisen varhaishistoriasta.
Svante Pääbo on enemmän kuin kukaan muu kasvattanut tätä tietoa.
Svante Pääbon oma historia on erikoinen. Hän varttui Tukholmassa äitinsä, virolaisen kemistin Karin Pääbon, kanssa ja tapasi isäänsä, Sune Bergströmiä, vain lauantaisin – isä, sittemmin lääketieteen Nobel-palkinnon voittaja, oli nimittäin naimisissa toisaalla.
Svante sai 13-vuotiaana matkata äitinsä kanssa Egyptissä, jossa hän kiinnostui muumioista. Hän luki koptia ja ystävystyi Helsingin yliopiston egyptologian professori Rostislav Holthoerin kanssa.
Sitten hän kiinnostui molekyylibiologiasta, josta sen myötä käynnistyi menestyksekäs tutkijanura.
Svante onnistui tutkijaopiskelijana v. 1985 eristämään DNA:n 2400 vuotta vanhasta muumiosta, minkä seurauksena hänet kutsuttiin Berkeleyyn. Siellä hän työskenteli biokemisti Allan Wilsonin kanssa (tunnetaan afrikkalaista alkuperää -hypoteesistaan). Svante sai v. 1997 tehtäväksi käynnistää Leipzigiin perustetun evoluutioantropologian Max Planck -instituutin toiminnan, ja hän on siitä lähtien toiminut laitoksen genetiikan osaston johtajana.
Samana vuonna Svante Pääbo herätti maailmanlaajuista huomiota julkaisemalla ensimmäisen neandertal-DNA-analyysin tulokset. DNA oli saatu eristettyä Saksan Neander-laaksosta v. 1856 löydetystä neandertal-yksilöstä.
Kyseessä oli äiti-linjan sukulaisuutta jäljittävä mitokondrio-DNA, ja lopputuloksena oli, että neandertalinihmiset ja oma ihmislajimme, Homo sapiens, olivat ehtineet kehittyä jo niin kauas yhteisestä sukupuusta, etteivät nämä kaksi ihmislajia pystyneet saamaan yhteisiä jälkeläisiä. Neandertalinihmiset olisivat siis toisin sanoen kuolleet jättämättä geneettisiä jälkiä.
