Merja oli erittäin onnekas. Hän jäi henkiin ja selvisi kuin ihmeen kaupalla. Mutta pyörätuolista hän ei pitänyt.
”Nousin siitä salaa huterille jaloilleni sairaalassa. Yritin kävellä seiniin nojaten, mutta välillä kaaduin lattialle.”
Kahden kuukauden päästä Merja pääsi kotiin rollaattorin kera.
”En minä aikonut rollaattoriakaan käyttää. Olinhan vasta 53-vuotias!”
”Minulle oli alusta asti selvää, että Merja tulisi tekemään kaikkensa sen eteen, että hän kuntoutuisi. Eli ei ollut mikään yllätys, kun hän hylkäsi rollaattorinkin”, Gunder kommentoi.
Merja kokee, ettei hän saanut riittävästi tukea ja terveyspalveluita. Kelakaan ei auttanut.
”Kelalla on kolme eri vammaisluokitusta. Minä kuulun ensimmäiseen: siihen, jota ei tueta. Olen tietenkin onnekas, etten kuulu toiseen tai kolmanteen. Mutta kyllä me ensimmäiseenkin vammaisluokitukseen kuuluvat voimme tarvita tukea ja kuntoutusta”, Merja toteaa.
Pahinta oli, ettei hoitohenkilökunta tukenut Merjaa henkisesti hädän ollessa suuri.
”Jonkun olisi pitänyt puhua siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Olisin tarvinnut rauhoittavan ihmisen vierelleni. Lääkärit tekivät parhaansa, mutta siihen se jäi.”
Kotiuduttuaan Merjaan iski sairastumisen seurauksena masennus. Se vaikutti itsetuntoon.
”Kaikille, jotka saavat tällaisen sairauden, tulee jonkinasteinen masennus, se on selvää. Elämä muuttuu niin radikaalisti. Sitä ei voi ymmärtää, jos sitä ei ole kokenut.”
”Merjalle tuli lievä afasia ja hän änkytti hiukan aluksi. Joitain sanoja hän ei muistanut”, kertoo Gunder.
Vaikka Gunder oli vielä töissä, hän auttoi Merjaa niin paljon kuin mahdollista.
”Merja jäi kotiin nukkumaan, kun lähdin aamuseitsemäksi töihin. Töissä mietin usein, että herääkö hän ylipäätään. Meni kolme vuotta, ennen kuin lopetin huolehtimisen”, Gunder muistelee.
Gunder laittoi Merjaa varten lattialle pitkän laudanpätkän, jotta Merja sai harjoitella siinä kävelyä ja tasapainoa. Merja ei kuitenkaan halunnut Gunderilta liikaa apua.
”Olen aika itsepäinen. En oikein tykkää, jos joku alkaa neuvomaan. Pitää itse sinne puuhun kiivetä.”
Kun sairastumisesta oli kulunut vuosi, Merja lähti ihmisten ilmoille. Aluksi hän liikkui kävelykepin kanssa.
”Jotkut varmaan luulivat, että olin humalassa, kun kävelyni oli niin huteraa. En kuitenkaan antanut sen häiritä.”
Kohta Merja otti jälleen jättiharppauksen eteenpäin ja hyppäsi pyörän selkään. Gunder oli pudota tuoliltaan. Lääkäri ei nimittäin ollut antanut lupaa moiseen. Mutta Merjahan päättää itse, mitä tekee. Musta munakypärä päässään hän polki kuin kuka tahansa pyöräilijä mutkat suoriksi.
”Ei olisi auttanut, vaikka olisin sitonut hänet tuoliin kiinni”, Gunder tokaisee.
Merja pitää yhtenä tärkeimpänä asiana sitä, että ryhtyi aikaisessa vaiheessa vertaistueksi toisille, joilla oli kuntoutuksesta huonoja kokemuksia.
Merja kouluttautui sekä Aivoliiton että OLKA-toiminnan kokemustoimijaksi. Jälkimmäinen tarjoaa koordinoitua järjestö- ja vapaaehtoistoimintaa sairaaloissa.
Merja lähti rohkeasti junalla yksin koulutuksiin kävelykeppeineen ja matkalaukkuineen. Seminaareja oli ympäri Suomea. Se teki hänelle hyvää. Toisten auttaminen auttaa myös itseä, Merja tietää.
Gunderkin kuskasi Merjaa usein Aivoliiton tilaisuuksiin.
”Tein sen mielelläni. Näin siellä paljon muita huonommassa kunnossa olevia. Silloin olin tosi kiitollinen Merjan toipumisesta”, kertoo Gunder.
Merja on auttanut Pietarsaaren Malmin sairaalan potilaita jo monta vuotta.
