Matti Virtanen on toimittaja, yksi kokeneimmista ja ansioituneimmista. Helsingin yliopistossa suoritetun maantieteen tutkinnon jälkeen hän kävi Helsingin Sanomien toimittajakoulun ja työskenteli pitkään Helsingin Sanomissa, mm. sen Saksan-kirjeenvaihtajana. Seuraavana vuorossa oli Yle, jossa hän toimi pitkään MOT-toimituksessa monien paljastavien raporttien parissa. Sitten hänet rekrytoitiin Talouselämä-lehteen, jossa hän toimii edelleen, vaikka onkin periaatteessa jäänyt eläkkeelle.
”Mutta pääkaupunkiseudulla on valitettavasti vaikea harjoitella ruotsin puhumista, sillä ruotsinkieliset vaihtavat nopeasti ja lupaa kysymättä suomeen huomatessaan, ettei puhekumppanin ruotsi olekaan sujuvaa”, Matti sanoo.
Tästä poiketaan vain suomenkielisten poliitikkojen kohdalla, joita Matin ruotsinkieliset toimittajakollegat tapaavat kiusata vaatimalla näitä vastaamaan kysymyksiin ruotsiksi.
”Yleensähän sitten riittää, että suomenkielinen poliitikko on oppinut sanomaan yhden asian: ’Jag måste säga, att det här är en viktig fråga.’ (Minun täytyy sanoa, että tämä on tärkeä kysymys.) Poliitikko selviää tällä fraasilla aika pitkälle”, Matti sanoo.
Matti Virtanen on tullut Småböndersiin koska on laatimassa kirjaa suomalaisesta identiteettipolitiikasta. Hän haluaa testata, pitääkö se paikkansa, mitä toisinaan väitetään; siis että suomen- ja ruotsinkieliset ovat arvokartalla kaukana toisistaan.
”Usein sanotaan, että kieli muovaa voimakkaimmin ihmisen identiteettiä. Se on oikeastaan aika ristiriitaista. Kieltä on huomattavasti helpompi vaihtaa kuin vaikka sukupuolta, ihonväriä tai etnistä taustaa.”
Matti testaa parhaillaan kielihypoteesia itseensä. Viime marraskuussa hän asteli Uudenmaan maistraattiin ja siellä Digi- ja väestötietovirastoon. Hän otti jonolapun ja täytti lomakkeen: henkilötiedot, äidinkieli, uusi äidinkieli. Hän mietti, mitähän asiaa odotussalin muilla oli maistraattiin.
”Olin varmasti ainut, joka oli tullut vaihtamaan kieltä, ryhtymään hurriksi.”
Keskustelu käytiin virkailijan kanssa silti suomeksi. Henkilötodistus? –Tässä. –Selvä. Leima paperiin, ja niin Matti oli ruotsinkielinen.
”Olin vähän pettynyt. Olin odottanut edes jonkinlaista koetta. Miksi haluatte vaihtaa kieltä? Osaatteko nyt varmasti ruotsia?”
Pohjanmaan kiertueen jälkeen odottaa matka Lappiin. Matti haluaa haastatella nuoria nationalisteja Rovaniemellä ja käydä Inarissa kuulemassa, millä tavoin saamelaisten identiteettiä käsitellään.
Hän tietää jo etukäteen, ettei saamen kielen taito tai halu ryhtyä saamelaiseksi riitä identiteetin vahvistamiseen.
”Saamelaiseksi haluavan täytyy myös kuulua saamelaissukuun, ja sen vuoksi tutkitaan henkilön sukutaulut. Samalla on puoluepoliittisesti erittäin kiinnostavaa, että Keskusta on menettänyt vahvan asemansa saamelaisalueilla Ruotsalaisen kansanpuolueen, Vihreiden ja tietyssä määrin myös Perussuomalaisten vaikutuksen kasvaessa. Mistä se johtuu?”
Matti Virtasen suunnitelmana Pohjanmaan kiertueelle oli etsiä ruotsinkielisten pohjalaisten, rantaruotsalaisten, perikuvia. Hän ajatteli kuulevansa heiltä kaunistelemattoman totuuden ja pääsevänsä alkuperäisen ja aidon Pohjanmaan äärelle. Hän piti itsestään selvänä, että he kuvailisivat itseään haavoittuvana kielivähemmistönä.
Rentojen småböndersiläisten kohtaaminen on tässä suhteessa hämmentävä. Ennakkokuva ei saa vahvistusta silloinkaan, kun Matti siirtyy Teerijärvi cityyn ja tapaa Mikael Ahlbäckin ja Jari Palosaaren, kaksi niistä, jotka rakensivat pohjalaisen metsäseudun Rani Plastista 200 miljoonan euron kansainvälisten menestystarinan. Toki monilla työntekijöillä on toisen kotimaisen osaamisessa puutteita. Mutta yhä enemmän vahvuutena on ankkuroituminen molempiin kieliryhmiin.
Purmossa Matti saa oppitunnin purmolaisista. He ovat, Urho Kekkosen sanoin, tunnettuja siitä, että elävät köyhinä ja kuolevat rikkaina, eikä Matin haastateltava Tommy Olin, Purmon osuuspankin toimitusjohtaja, kauppatieteiden tohtori, kiistä tätä.
Matti saa kuulla ankarasta rakennemuutoksesta, joka on kohdellut vanhaa Purmoa rajusti mutta ilman, että se olisi menettänyt maatalouden leimaansa. Keskustelu upottaa Matin samalla syvälle kielikylpyyn. Tommy Olin puhuu johdonmukaisesti Purmon murretta ja luopuu tästä äidinkielestään vain yhdessä tilaisuudessa, nimittäin OP-ryhmän kokouksissa Helsingissä, ”muuten uusmaalaiset olisivat aivan avuttomia”. Mutta tämähän ei ole sellainen tilanne.
Tommyn tapaamisen jälkeen Matti on ymmärtänyt uuden asian. Pakkoruotsia, jota hän itse on joutunut koulussa lukemaan, ovat myös Pohjanmaan ruotsinkieliset joutuneet pänttäämään. Se on ollut pakkoruotsia molemmille kieliryhmille. Pohjalaisilla on ehkä ollut etuna, että heidän murteensa ovat kaikesta huolimatta olleet lähempänä ruotsin kirjakieltä kuin suomenkielisillä.
Matti miettii, miten kauan kestäisi, jos hän haluaisi puhua purmoa. ”Koko elinikä”, Tommy Olin vastaa.
