Minnesota, Yhdysvallat, monta vuotta sitten.

Rani-Henrik Andersson seisoo konferenssin puhujakorokkeella ja pitää elämänsä ensimmäistä englanninkielistä esitelmää. Yleisö koostuu pitkälti alkuperäiskansojen edustajista. Tilanne on jännittävä, mutta kaikki sujuu hyvin. Ainakin kunnes eräs mies yllättäen ponkaisee tuoliltaan ja huutaa kovalla äänellä Ranille: Sinulla ei ole valkoisena miehenä oikeutta tutkia meidän
historiaamme!

Rani seisahtuu sekunnin sadasosaksi. Mitä vastata? Hän oli tiennyt, että tällainen kiperä tilanne saattaisi joskus tulla vastaan, ja nyt hetki oli koittanut.

‟Vastasin, että niin sinulla kuin minullakin on oikeus omaan mielipiteeseen. Menneisyys, historia ja arkistot ovat avoinna kaikille, ja tutkijan tehtävänä ja oikeutena on käsitellä bjektiivisesti aihetta kuin aihetta.”

Tilanne rauhoittui. ‟Mutta toki ymmärrän, etteivät alkuperäiskansojen edustajat aina pidä siitä, että valkoinen mies tutkii
heidän kulttuuriaan ja historiaansa. Jotkut voivat pitää sitä eräänlaisena uuskolonialismin ilmentymänä.”

Useimmilla intiaanikansoilla ei ole edes sanaa luonnolle, kaikki on osa isompaa kokonaisuutta”

Intiaaninäkökulma
Toisinaan ilmiöitä on kuitenkin parempi tarkastella ulkoapäin, esimerkiksi suomalaisesta näkökulmasta. Tällöin tutkimusta voi tehdä objektiivisesti ja ennakkoluulottomasti, Rani selittää.

‟Meistä puhutaankin Yhdysvalloissa suomalaisena Pohjois-Amerikan tutkimuksen koulukuntana, joka pyrkii ymmärtämään intiaaneja myös heidän omasta näkökulmastaan. Meidät tunnetaan siellä nimellä Helsinki School of the American West.”

Historian- ja kulttuurintutkimus on Suomessa perinteisesti keskittynyt Euroopan historiaan ja keskiaikaan.

‟Intiaanitutkimusta pidettiin ja ehkä edelleen pidetään täällä hiukan outona ja naiivina. Se on kuitenkin aivan yhtä validia kuin esimerkiksi japanilaisen kulttuurin tutkiminen.”

Viime aikoina on alettu puhua enemmän alkuperäiskansatutkimuksesta (Indigenous Studies), mikä on paitsi laajempi näkökulma niin myös ehkä käsitteellisesti “uskottavampi” kuin intiaanitutkimus. Rani kokee itse olevansa enemmänkin syvällisen Pohjois-Amerikan tutkimuksen edustaja kuin pelkästään intiaanitutkija.

‟Siitä huolimatta joudun välillä todistelemaan ihmisille, etten halua olla intiaani”, hän naurahtaa.

Ulkopuolinen lähestymiskulma
Yhdysvallat on Pietarsaaressa syntyneelle ja Porvoossa asuvalle Ranille kuin toinen koti. Hän on asunut Yhdysvalloissa neljä vuotta ja vieraillut 48:ssa maan 50 osavaltiosta. Hänen kolme suosikkiaan ovat Montana, Wyoming ja Kalifornia. Myös Oregon, Washingtonin osavaltio, Brittiläinen Kolumbia, Yukon Kanadassa ja Alaska.

‟Luonto näissä maisemissa on henkeäsalpaavan kaunis. Suurten järvien alue on myös majesteettinen ja ruska vertaansa vailla. Anteeksi vaan, Suomi”, Rani naurahtaa.

Pohjois-Amerikan tutkimus on monitieteistä ja -menetelmäistä.

‟Maasta ei opi paljoakaan käymällä vain New Yorkissa tai Los Angelesissa. Sekä opetuksessa että tutkimuksessa on tärkeää todella ymmärtää niitä alueita, paikkoja ja kulttuureja, joista puhuu ja kirjoittaa.”

Rani on käynyt sadassa intiaanireservaatissa.

‟Ne ovat kaikki hyvin erilaisia, sillä reservaattien asukkaiden tilanne vaihtelee suuresti. Joissain itärannikon reservaateissa on kasinoita ja reservaatit ovat äärettömän rikkaita, kun taas toiset ovat äärimmäisen köyhiä.

Agassin jalanjäljissä
Lukeminen on ollut Ranin lempiharrastus pienestä pitäen.

‟Minua on aina kiehtonut, miten eri tavoin ihmiset ajattelevat maailmasta, luonnosta ja historiasta. Kiinnostukseni heräsi kirjojen ja elokuvien kautta.”

Rani vietti lapsena paljon aikaa perheen mökillä Pietarsaaren saaristossa, jossa hän rakenteli kaislakattoisia wigwam-majoja serkkunsa kanssa.

‟Tuo saari on edelleen maailman paras paikka. Pyrin viettämään siellä kesät perheeni kanssa. Kaksi kuukautta täynnä uintia, melontaa ja Itämeren lohen savustusta on parasta, mitä tiedän!”

Kesälomalla Rani antaa tukan ja parran rehottaa. Monet hänet kirjoistaan ovat tosin syntyneet mökin verannalla lekottelun lomassa. ‟Parempi siellä kuin toimistossa”, hän kuittaa.

Rani löysi teini-ikäisenä tenniksen. Tennisopettaja Pertti Kaarla opetti hänelle sekä oikeaa tekniikkaa että taktiikkaa. Opit menivät hyvin perille, sillä Rani kehittyi nopeasti ja eteni kansallisten kilpakenttien korkeimmalle tasolle, A-luokkaan asti. Andre Agassi oli hänen pelitekninen esikuvansa.

Ranista piti tulla joko opettaja, tennisvalmentaja tai tennisammattilainen. Jälkimmäinen oli ykköshaave.

‟Tennis on upea laji. Se vaatii keskittymiskykyä, taktista ajattelua, voimaa ja räjähtävyyttä. Se kehittää silmän ja käden koordinaatiota. Ennen kaikkea siinä oppii pelaamaan itseään vastaan.”

Rani pelaa edelleen nopeatempoista ja verkolla kärkkyvää peliä. Mutta nykyään enää vain kolme kertaa viikossa. Perhe-elämä ekaluokkalaisen ja tarhaikäisen lapsen kanssa vaatii omansa.