Kuudelta aamulla lannan keskellä Nataliaa ei totisesti naurattanut
Natalia Alaspää on tyytyväinen Stockmannin naistenvaateosaston palveluun Helsingissä. Hän kiittelee myyjää sanomalla Törkeän kolokosti kiitos.
”Näin huolitellun myyjän mykistyneen ilmeen ja ihmettelin, eikö hän kuullut. Niinpä toistin saman vielä kerran – kovempaa. Myyjän ilme vakavoitui entisestään. Lopuksi yritin pelastaa tilanteen englanniksi. Sanoin Thank you very much ja lähdin sekavin tuntein paikalta.”
Natalia nauraa tapahtumalle. Se sattui vuosikymmeniä sitten, kun kaikki oli Natalialle uutta Suomen maaperällä. Törkeän kolokosti kiitos tarkoittaa Vetelin murt(h)eella paljon kiitoksia. Vetelissä on ihan omanlaisensa murre, jossa h-kirjainta lykät(h)än joka väli(h)in. Sitä ei muualta tullut helposti arvaa.
Natalia on toiminnan nainen, joka sanoo asiat yleensä suoraan, huumorilla kuorrutettuna. Hän syntyi Kazakstanissa, mutta perhe muutti Ukrainaan Natalian ollessa kuusivuotias. Neuvostoliiton politiikka oli syynä muuttoon.
”Olimme kaikki kuin lampaita. Kaikesta oli pulaa, kaupoissa ei ollut sukkahousujakaan myynnissä. Mustassa pörssissä ne saattoivat maksaa jopa kolmasosan palkasta”, Natalia kertoo.
”Televisiossa sanottiin, että Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella ihmiset kuolevat nälkään. Luulimme, että maamme on paras maailmassa.”
Natalia on Suomen kansalainen. Hän on asunut Suomessa yli puolet elämästään ja tuntee olevansa identiteetiltään enemmän suomalainen kuin venäläinen tai ukrainalainen.
”Kun tulin Vetelin Räyrinkiin, itäblokin asukkaita ei ollut täällä nimeksikään. Kokkolassakin taisi olla tuolloin kuusi venäläistä. Tulin suoraan sosialismista kapitalismiin. Minua pidettiin aika outona lintuna. Jotkut haukkuivat ryssäksi.”
Mutta Natalia alkoi rohkeasti raivata Vetelin kapeita asenteita leveämmiksi.
Nostalgiaa ja tunteita
Ukrainassa Natalia leikki naapuruston lasten kanssa. Taskussa oli ulkomailta saatua purukumia, jota hän tarjosi kavereilleen. Neuvostoliitossa ei ollut purukumia.
”Kun purkan maku hävisi, lisäsimme sokeria ja jauhoimme purkkaa uudestaan. Saatoimme pureskella samaa purkkaa viikon verran”, Natalia kertoo.
Kotona arvostettiin opiskelua ja koulutusta mutta samaan hengenvetoon kehotettiin myös nauttimaan elämästä.
”Minulla on ollut turvalliset ja hyvät vanhemmat. Meillä oli tiivis yhteishenki ja vietimme vapaa-aikaa kulttuuririennoissa ja teatterissa.”
Puheliaan ja avoimen Natalian toiveammatti olikin näyttelijä. Sittemmin hän meni teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin mutta ei tullut valituksi. Sen sijaan Natalia valitsi diplomi-insinöörin opinnot. Hän kävi Pietarissa lisäksi kauppakorkeakoulun, jossa opiskeltiin myös laajasti ravintola-alaa suurtalouskeittiöstä kirjanpitoon.
Natalian äiti oli kokki ja edesmennyt isä oli rakentamassa Tšernobylin ydinvoimalaa. Äiti asuu edelleen Ukrainassa mutta on valitettavasti dementoitunut. Natalian isosisko, joka asuu Ukrainassa, hoitaa äitiä. Natalia käy tapaamassa heitä kerran vuodessa.
’’Ne ovat aika ikäviä matkoja. Koska lähdin sieltä niin nuorena, nousee pintaan nostalgiaa, kaipausta ja tunteita. Mutta Ukrainassa ei ole enää samaa fiilistä. Kaikki ystävänikin ovat muuttaneet sieltä maailmalle.”
Ulkomaankauppaa ennen perestroikaa
Ukrainassa ihmiset kyselevät Natalialta Suomesta ja suomalaisista.
”Siellä kuvitellaan, että täällä vain lapioidaan rahaa säkkiin. Ajatus on perua Neuvostoliiton ajoilta. Silloin myös kuviteltiin, että afrikkalaiset tekevät länsimaissa kaikki ruumiilliset työt. Natalialla oli itselläänkin hieman sama kuvitelma, kun hän tuli Suomeen, mutta siitä vähän myöhemmin lisää.
”Venäläiset eivät tajua, että Suomessa pienyrittäjä tekee kaiken eikä ole vain toimitusjohtajana.”
Venäjällä Natalialla oli omia yrityksiä. Hän matkusteli ja harjoitti voittoisaa ulkomaankauppaa. ”Minulla meni todella hyvin, en ollut mikään tyhjätasku.”
Hän kertoo nuorempana tekemistään bisnesmatkoista. Ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui Viroon. ”Vaikka Viro kuului siihen aikaan Neuvostoliittoon, siellä oli hyviä kenkiä ja vaatteita. Ostin kenkiä edullisesti ja möin niitä kalliimmalla Pietarissa. Se oli laitonta ennen perestroikaa.”
”Ostimme myös venäläisiä, arvostettuja kelloja, joita lähdimme myymään Puolaan ja Jugoslaviaan. Puolasta ostimme alkoholia, jota kauppasimme Unkariin. Unkarista toimme dollareita takaisin Venäjälle.”
Näin Natalian oma pikku tuonti- ja vientibisnes kukoisti.
Taskukelloja ja kankaita
Natalia kertoo bisneskumppaneidensa kanssa tekemästään Jugoslavian matkasta. Ryhmässä oli neljä miestä ja Natalia. He ostivat suosittuja taskukelloja, mutta he eivät tienneet, minne piilottaa niitä. Niinpä Natalialle ostettiin ylisuuret D-kupin rintaliivit, joiden uumeniin taskukellot piilotettiin. Rintaliivit painoivat kelloineen liki kymmenen kiloa.
Eikä siinä kaikki. Jotta kankaatkin saataisiin salakuljetettua, niille oli myös keksittävä piilo. Natalian 180-senttinen vartalo painoi 65 kiloa. Syntyi kuningasidea: hoikasta varresta tehtiin kankaiden avulla muhkeampi.
”Matkustimme junalla rajan yli, minä isorintaisena ja kankailla päällystetyllä isolla takamuksellani”, Natalia kertoo. ”Pari ryhmän miehistä kietoi kankaita jalkojensa ympärille, mutta he jäivät kiinni tullissa. ”Kysyin tullimiehiltä, paljonko he haluavat rahaa. Ensin en saanut vastausta. Tullimies vain tuijotti massiivista rintavarustustani – ja kosi minua.”
Natalia päästää ilmoille mojovan naurunsa.
”Onneksi sitten tuli perestroika. Se vapautti meidät ja saimme käydä kauppaa vapaasti. Meillä oli tuolloin paljon venäläistä rahaa mutta ei minkään muun maan valuuttaa. Tavaraa ei ollut saatavilla.”
”Mutta perestroika oli myös kauheaa aikaa. Rosvoja oli paljon liikkeellä. Ihmisiä ryöstettiin ja tapettiin. Pienyrittäjillä oli vaikeaa, jopa vaarallista.”
Metropolista Mansikin luo
Natalia tapasi aviomiehensä, Jukka Alaspään, Pietarissa 1980-luvun lopussa. Jukka oli siellä rakennustöissä. Alussa he eivät puhuneet samaa kieltä.
”Seurustelimme tulkin ja sanakirjan välityksellä. Vähitellen kommunikointi eteni niin, että puhuimme muutaman sanan englantia, toisen pari virkettä venäjää sekä kolmannen mokoman suomea. Askel askeleelta etenimme.”
Nykyään yhteisenä kielenä on suomi.
”Jukka kertoi Pietarissa ollessamme, että hänellä on Suomessa navetta. Luulin, että navetassa on ainakin kymmenen työntekijää kuten Neuvostoliitossa olisi.”
Mutta näin ei ollut. Veteliin muutettuaan Natalia päätyi luonnollisesti töihin navettaan. Kaksi lasta syntyi heti alkutaipaleella Suomeen muuton jälkeen. Lannan hajussa aamukuudelta Mansikin huitoessa hännällään kärpäsiä Nataliaa ei naurattanut. Mutta hän teki urheasti navettahommia jonkin aikaa.
”Tein pitkää päivää ja työ oli fyysisesti raskasta. Neuvostoliitossa ei navettatyötä arvostettu, sitä tekivät ne, joilla ei ollut koulutusta. Tämäkin oli kulttuurisokki”, Natalia kertoo.
Raakaa työntekoa
Natalia ja Jukka asuivat alkuvuodet Jukan äidin kanssa samassa talossa. Natalia kuvaa anoppiaan oikeaksi sota-ajan rautarouvaksi. Tässä kuviossa kaikilla oli omat sopeutumisvaikeutensa.
”Aluksi tuntui siltä, ettei Suomessa saanut edes nauraa. Ruokakin oli erilaista. Pietarissa olimme asuneet kahdestaan, elämä oli tapahtumarikasta ja itsenäistä. Kävimme usein ravintolassa syömässä, nautimme elämästä. Olen kaupunkilainen ja suhteellisen villi luonteeltani.”
Suomessa pariskunta aloitti kaiken alusta. Natalia tunsi olevansa kuin vieraalla planeetalla.
”Minua kauhistutti, kun minut pistettiin nostelemaan käsin kiviä pellolta. Se menetteli korkeintaan kolme ensimmäistä päivää. Sitten huomasin, etteivät kivet loppuneet koskaan. Itkin kädet ruvella.”
Venäjällä Natalia oli tottunut käymään kerran viikossa kampaajalla ja käsihoidossa.
”Muistan kun Jukka toi ensimmäisen kerran käristemakkaraa minulle juhannuksena ja sanoi, että tämä se vasta on sitä oikeaa herkkua. Ei ollut ihan oma käsitykseni herkusta”, Natalia sanoo.
Alkutaipaleella sattui ja tapahtui kaikenlaista.
”Kauhavan yrittäjäopistoa käydessäni suomalainen professori puhui minulle vain suomea. En tuolloin osannut suomea muutamaa lausetta enempää. Yritin kovasti kommunikoida silmillä, eleillä ja ilmavilla käsiliikkeilläni.”
Huomaamattaan Natalia lähestyi professoria fyysisesti koko ajan yrittäessään selittää asiaansa. Professori alkoi väistellä ilmaisuvoimaista Nataliaa peruuttaen pikkuhiljaa takavasemmalle. Lopulta mies oli nurkassa.
”Silloin professori sanoi tomerasti: STOP! Muista, että me olemme nyt Suomessa, ja tässä menee minun rajani.”
Ne kuuluisat kulttuurierot
Miten suomalainen ja venäläinen kulttuuri eroavat toisistaan?
”Aika monella tavalla! Venäjällä on ihan eri mentaliteetti. Jos suomalaiset ovat susikansaa, venäläiset ovat laumakansaa. Venäläiset osaavat nauraa itselleen, suomalaisille se on vaikeampaa. Jos olen ihan rehellinen, suomalaiset voivat olla aika tylsiä, koska täällä ei uskalleta näyttää tunteita. Suomalaiset pelkäävät lähestymistä, mutta istuvat kuitenkin saunassa alastomina peppu pepun vieressä. Suomalaiset ovat huolissaan, mitä muut ajattelevat heistä, toisia ei kannusteta ja harvoin täällä kukaan kiittää, vaikka teet kuinka hyvää työtä. Neuvostoliitossa sai rahapalkinnon hyvästä työsuorituksesta ja aktiivisesta toiminnasta.”
Mistä tämä johtuu, Natalia ihmettelee. ”Mutta on hienoa huomata, että nykypäivän nuoret ovat rennompia. Vaikutteet tulevat varmaan ulkomailta.”
”Venäjällä junassakin puhutaan vieraiden kanssa. Minua inhottaa tuijottaa junassa tietokonetta, mieluummin keskustelen ihmisten kanssa. Venäjällä et saa olla sekuntiakaan yksin, kun ihmiset jo purkavat ajatuksiaan sinulle.”
Mutta toki Suomessa on myönteisiäkin asioita.
”Suomessa ollaan rehellisiä ja aitoja. Suomi ei ole huono maa, älkää käsittäkö väärin. En tietenkään asuisi täällä, jos en pitäisi Suomesta.”
