Nyt saatavilla olevien DNA-tulosten perusteella voidaan päätellä muutamia tärkeitä seikkoja, sanoo Marja Pirttivaara:
”Esimerkiksi mitään ’suomalaisuusgeeniä’ ei ole. Me nykyään Suomessa asuvat olemme alkuperältämme monilta eri suunnilta, jokainen meistä. Se, mitä vielä aika äskettäin saimme oppia koulussa, että Suomen kansa on vaeltanut tänne Volgan rannoilta, sen saamme unohtaa.”
Se voidaan sanoa, että suomalaisten isälinjat ovat tulleet pääosin idästä ja äitilinjat pääosin lännestä. Tämä kuvio lienee vallinnut pitkän aikaa.
Huomautettakoon tässä ”etnistä alkuperää” kuvaavista kartoitusta, joita eri testiyhtiöt laativat autosomaalisen DNA:n perusteella. Marja Pirttivaara ja Peter Sjölund pitävät niitä harhaanjohtavina, ”markkinointikikkana”.
”Kartat perustuvat aivan liian sattumanvaraisiin oletuksiin, ja ne on laadittu ennen kaikkea Pohjois-Amerikan markkinoita varten. Ne esittävät yritysten karkean arvion siitä, missä päin maailmaa on omaasi muistuttavaa DNA:ta. Sinulle esitettyihin lukuihin kannattaa suhtautua hyvin varauksellisesti”, Peter Sjölund sanoo.
Suomessa on silti selvä geneettinen raja, etenkin autosomaaliseen DNA:han liittyen, nimittäin maan koillis- ja lounaisosien välillä (katso oikealla oleva kartta). Historiaan perehtynyt näkee rajalinjan osuvan aika lailla yksiin Ruotsin ja Venäjän välille Pähkinänsaaren rauhassa v. 1323 vahvistetun valtakunnanrajan kanssa.
”Kartta heijastaa sitä, kuinka kaupankäynti ja merenkulku ovat leimanneet Lounais-Suomen rannikkoa Viipurista Ouluun, mukaan lukien niihin liittyvät järvistöt, kun taas Koillis-Suomessa elämä on pysynyt enemmän paikallaan. Lounaisen ihmiset ovat olleet liikkuvampia, ja sen myötä heidän DNA:nsa on levinnyt laajemmalle.”
Kannattaa myös huomata, että monilla suomalaisilla on enemmän tai vähemmän kaukaisia sukukytköksiä Skotlantiin, Walesiin ja Irlantiin. Osan 1600- ja 1700-luvuilla Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin asettuneista porvareista tiedetään olleen lähtöisin Skotlannista. Mutta Marja Pirttivaara uskoo, että tämä perimä voi juontaa viikinkiaikaan saakka.
”Viikingit kulkivat vuosisatoja ristiin rastiin kaikkialla Pohjois-Euroopassa ja Brittein saarilla ja jättivät jälkeensä DNA:taan eri puolille maailmaa. Tärkeä itä-länsisuuntainen purjehdusreitti kulki Uudenmaan rannikkoa pitkin, se varmasti jätti jälkensä myös meille.”
Vaikka DNA-testit pystyvät tarjoamaan uutta tietoa yksilön alkuperästä ja sukulaisuussuhteista, on myös rajat sille, mitä testeillä on mahdollista tietää. Pohjanmaalla ”sukuhävikki” muodostaa tällaisen erityisen esteen, sillä kaikki ovat enemmän tai vähemmän sukua kaikkien kanssa.
Tämä on yleistä aidolla maaseudulla, joissa kotitila on elämän kiintokohta. Kotitila on missä on, ja tilan haltuunsa saanut nuorempi sukupolvi on usein avioitunut saman tai naapurikylän tytön tai pojan kanssa – puoliso on löytynyt siitä lähiympäristöstä, jossa arkena on liikuttu. Ehkäpä avioliitolle on myös ollut eduksi se, että on jotenkin oltu selvillä, millainen tuleva puoliso on ollut ja mihin kyennyt.
Oli miten oli, tällaisissa ympäristöissä syntyy nopeasti tilanne, jossa useimmat ovat sukua useimmille. Sukulaisuus syntyy monien sukuhaarojen kautta ja puolisoilla on paljon yhteistä DNA:ta, joka ei tästä syystä laimene yhtä paljon kuin ympäristöissä, joissa ihmiset ovat liikkuvampia ja vaihtavat asuinkuntaa monta kertaa elämässään.
Tällaisissa tapauksissa DNA-testit osoittavat henkilöiden olevan läheisempää sukua kuin he tosiasiassa ovatkaan. Kun testien algoritmit osoittavat sukuetäisyydeksi 3 tai 4 polvea, ehkä se todellisuudessa on 6 tai 10 polvea. Pohjanmaalla tämä on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Testin tehneet ruotsalaiset saavat hyvin yleisesti hämmentäviä osumia Suomesta, ehkä satoja sellaisia, kertoo Peter Sjölund.
”Ilmiö johtuu siitä, että useimmat suomalaissuvut ovat sukua toisilleen todella monta reittiä, ja sen vuoksi samat DNA-osat esiintyvät todella monilla, joilla on suomalaisia sukujuuria. Voi riittää, että joku esi-isistä on tullut Ruotsiin metsäsuomalaisena 1600-luvun alussa, jotta saa joukon osumia Suomesta.”
DNA-tutkimus ja siihen liittyvä teknologia on nuorta, mutta se on jo nyt mullistanut tiedot elämästä ja ihmisestä. Sitä mukaa kun big data ja tekoäly nyt osaltaan lisäävät tietoa, voimme sitä paitsi luottaa nähneemme vasta aivan alkutaipaleen tulevasta.
Yhtenä sukututkimukseen liittyvänä esimerkkinä on tuntemattomiksi jääneiden rikollisten löytyminen tietokantoihin kertyneen DNA-tiedon avulla. Pelkästään viime vuosina USA:ssa on pystytty rajaamaan ja pidättämään yli 100 murhaajaa ja raiskaajaa, koska rikostutkijat ovat pystyneet yhdistämään DNA-jäljen tekijän DNA-testattuihin sukulaisiin.
Tämä on kuumentanut keskustelua DNA-tietojen saatavuudesta. DNA kätkee sisäänsä tietoa myös perinnöllisistä taipumuksista joihinkin sairauksiin tai ehkä vahvasta vastustuskyvystä niitä vastaan. Kenen saatavilla tämä tieto tulee olla ja millä ehdoilla?
Voidaanko luottaa siihen, etteivät DNA-testejä kauppaavat enimmäkseen amerikkalaiset yritykset myy eteenpäin asiakkailta keräämiään tietoja?
Marja Pirttivaara ja Peter Sjölund korostavat, että näihin kysymyksiin tulee suhtautua erittäin vakavasti. Nykyään myös tavallisessa sukututkimuksessa on selkeät eettiset linjaukset. Esimerkiksi Facebookissa tai muualla ei saa julkaista DNA-osumia ilman asianosaisen lupaa.
”Täytyy myös kunnioittaa sitä, etteivät kaikki halua tietää sukulaisuussuhteistaan. Ennalta tuntemattomalla sukulaisuudella, joka selviää DNA-testin kautta, voi olla arvaamattomia seurauksia muille ihmisille ja perheille. Jos ihmiset eivät halua ryhtyä keskustelemaan sukulaisuudesta, se on hyväksyttävä”, Peter Sjölund sanoo.
