Onko luonto/ympäristö aikamme uskonto?
Lennart: Uskon, että ihmisillä on luontaisesti tarve sitoutua johonkin meitä suurempaan. Tietomme eläinten aivoista viittaa siihen, että niiltä puuttuu osin otsalohkoon liitetty abstraktiokyky. Olemme ainut eläinlaji, jota askarruttaa, mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa, hyvä ja paha, oikea ja väärä, tavoitteet ja tarkoitukset. Meillä on siis tarve löytää vastauksia tai pseudovastauksia.
Jollain tapaa ympäristöstä on muodostunut uskonnon korvike. Kirkossa käy säännöllisesti vain suhteellisen pieni ryhmä. Sen sijaan meillä on terveys- ja ympäristötrendi. En edes tiedä, kuinka monta kertaa päivässä radiosta ja tv:stä tulee säätiedotuksia. Olemme erittäin kiinnostuneita säästä ja pohdimme pienintäkin muutosta. ”Eikö nyt olekin harvinaisen kylmä kevät? En ainakaan muista samanlaista.”
Tällainen käynnistää spekulaatioita, joita paisutetaan sekä asiallisella että epäasiallisemalla tiedolla. Mediat kirjoittavat aiheesta ahkerasti, sillä se kiinnostaa ihmisiä. Kyse on puhtaasti kaupallisuudesta − mediat ovat sekä populistisia että opportunistisia. Saksalaisilla on sanonta ”man ist was man isst” (”olet mitä syöt”), ja tämä koskee ruoan lisäksi myös silmien ja korvien ravintoa.
Monet etsivät elämälleen tarkoitusta ympäristöstä, ekologiasta, terveellisestä ruoasta ja koko terveystrendistä. Voidaan sanoa, että kristinuskon tilalla on nyt terveysusko. Oma ja luonnon terveys sekä ruumiin hyvinvointi ovat saman järjestelmän osasia, uskonnon korvikkeita.
Samaa nähdään monissa muissakin uskonnoissa, joissa on jonkinlainen luojahahmo. Omaa sitoutumista pidetään hyvänä luonnolle tai luomakunnalle. On olemassa täysin maallinen ympäristö- ja terveysliike mutta myös puolikristillinen liike.
Luonnon personifiointi sekä tunteiden ja mielipiteiden liittäminen luonnon ominaisuuksiksi on minusta outoa. ”Ympäristö kiittää, jos teet näin” tai ”tämä on hyväksi ilmastolle” lukee monissa pakkauksissa…
Lennart: Ehkä niin voi silti ilmaista vertauskuvallisesti? Terveys merkitsee lisääntymistä ja selviytymistä, harmoniassa elämistä, eri toimintojen liittämistä Gaiaan (Äiti Maahan). Luonnon personifiointi on vanha perinne, ja Gaia mainitaan kreikkalaisessa mytologiassa jo 600 eKr.
”Vaakunassa on heraldisen perinteen mukaan neljä kenttää, joita jakaa keskiaikainen risti ja alaosassa ankkuri (uskon symboli). Karitsa kuvaa Gotlantia mutta viittaa myös ’Agnus Dei – Jumalan karitsaan’. Piispan tehtävähän ei ole pelkästään paimenena toimiminen vaan myös paimenten paimenena, vaikkakin viime kädessä karitsan vuoksi. Alus on hansalaiva, jollaisia käytettiin Gotlannin ollessa Itämeren suurvalta ja Hansan johtavia toimijoita. Laivassa on kolme kilpeä (puolustuksen symboli), joka symboloi kolmiyhteyttä. Hiipassa (piispan lakissa) näkyy Pisara, vanha merimieskirkon symboli, SKUT, joka myös sisältyi vastuualueeseeni.”
Luontoa kuvaillaan myös Eedenin puutarhana, jossa kaikki kasvit ja eläimet elävät sovussa toistensa kanssa. Mutta eikö totuus itse asiassa ole, että luonnossa kaikki sotivat kaikkia vastaan? Kaikessa on kyse suvun jatkamisesta mahdollisimman tehokkaasti – silloin ei välitä pätkääkään muiden kuolemasta.
Lennart: Voi sen tietysti kuvata niinkin, mutta voidaan myös ajatella, että eloonjäämiskamppailu luo luonnollisen tasapainon, jossa jokaisella lajilla on paikkansa. Jos leijonat eivät söisi seeproja, seeprojen määrä kasvaisi liikaa, jolloin ne söisivät kaiken ruohon jne. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että ihminen on tuhoamassa tätä tasapainoa.
Tästä on uskonnollinen tulkintakin: jännittävä myytti syntiinlankeemuksesta, joka merkittiin muistiin 3 800 vuotta sitten (ja on varmasti sitä ennen kiertänyt pitkään suullisesti). Myytti kertoo Aatamista, ihmissuvun ruumiillistumasta, joka syö hyvän ja pahan tiedon puusta. Toisin sanoen: aivot kasvavat ja ihminen käyttää kykyään valita hyvän ja pahan välillä ja valitsee pahan, egoistisen.
Tästä syystä Jumala ajaa ihmisen pois paratiisista, luonnon ulkopuolelle, sillä ihminen ei hyödynnä tietoa luonnon kanssa yhteiseloon vaan kehittää aseita ja tekniikkaa, jolla hävitetään metsiä ja tapetaan eläimiä ja muita ihmisiä.
Monet eivät ole ymmärtäneet, että syntiinlankeemus on vahvaa kuvakieltä. Muistan, kuinka minulta ensi kerran kysyttiin syntiinlankeemuksesta, kun olin päivystävänä pappina. Minulle soitti kolmelta yöllä päihtynyt henkilö, joka kysyi sammaltaen: ”Kumman Aatami ja Eeva oikein söivät, omenan vai appelsiinin?”
Tarina ajatellaan hyvin konkreettisesti, vaikka meillä on paljon vastaavia kielikuvia. Kun kirjailija kuvailee rakastavaisten ”vetäytyvän syrjemmälle nauttimaan rakkauden hedelmistä”, kukaan ei kuvittele heidän menevän syömään rypäleitä. Raamatun tekstit muotoiltiin hyvin rikasta kuvakieltä sisältävässä seemiläisessä perinteessä, jossa kokonainen kertomus voi olla kielikuva.
Luontosuhteesta saa mielenkiintoista tietoa tutkimalla Lofooteilla ja Pohjois-Norjassa 1800-luvun puolivälissä kirjoitettuja matkakertomuksia, joita on runsaasti, sillä kalakauppaliikenne Etelä-Eurooppaan oli silloin vilkasta. Villiä vuoristomaisemaa kuvailtiin noin v. 1850 asti rumana ja pelottavana ‒ luontoihanne oli englantilainen puutarha. Naisia ja lapsia jopa varoitettiin matkustamasta Norjaan. Yhtäkkiä kuvaukset kuitenkin muuttuivat: Norjan kesyttömiä vuoria ryhdyttiin ylistämään luonnonkauneuden huippuna, koskemattomina, maailman kauneimpina. On ilmeistä, että ihmisten suhtautumista luontoon ohjaa kulttuuri. Romanttinen luontokatsomus löi läpi 1850-luvulla, mutta ei luonto siitä muuttunut.
Lennart: Tämä varmaankin liittyy siihen, että ennen luonto nähtiin vihollisena ‒ mm. kylmyyden, pimeyden ja villieläinten takia. Kaupungistuminen oli ennenkuulumattoman nopeaa 1800-luvun lopussa. Me kaipaamme puhtautta ja koskematonta luontoa, mutta sata vuotta sitten tilanne oli päinvastainen: silloin ihmiset kaipasivat järjestystä ja valoa ja mielellään asfalttia.
