Aslak Holmsen oli varmaan saanut kuulla tämänkaltaisia asioita. Hän ei ilmeisesti pitänyt esteenä sitä, ettei Granfeltin suunnitelmia ollut toteutettu.
Kesäkuussa 1868 Holmsen pyysi senaatilta lupaa vuokrata 50 vuodeksi Myllykylänkoski ja Hovinsaari Kymijoen suulta, jotta hän voisi perustaa sinne höyrysahan ja puutavaran lastauspaikan. Heinäkuussa hän jätti vastaavan hakemuksen toisesta vesiputouksesta, Hovinkoskesta. Lokakuussa hän haki ulkomaan alamaisena lupaa omistaa kiinteää omaisuutta Suomessa 15 vuoden ajan.
Kaikki kolme hakemusta hylättiin. Ehkäpä Holmsenilla oli vastustajinaan henkilöitä, jotka olivat itsekin kiinnostuneet puutavarakaupoista. Lopulta hänen ainoana ulospääsynään näytti olevan ostajan löytäminen Metsähallituksen sopimukselle.
Tämä vaikutti varmaankin taustalla Aslak Holmsenin tammikuun 1870 lopussa toteuttamalle kokeilulle. Hän oli tuolloin Korkeakosken putouksella matkassaan muutamia talonpojilta ostamiaan tukkeja. Yleisesti ajateltiin, että putoukseen lasketut tukit jauhautuisivat päreiksi tai ainakin kärsisivät vaurioita. Historioitsija Victor Hovingin mukaan Korkeakosken mahdista puhuttiin ”liki taikauskoisella kunnioituksella”. Mutta Korkeakoski ei ehkä tehnyt yhtä suurta vaikutusta Aslakiin, joka kaiken järjen mukaan oli nähnyt yhden jos toisenkin norjalaisen vesiputouksen.
Aslak Holmsen laski tukit kosken pyörteisiin. Ne kulkivat vahingoittumatta kaikkien vaaranpaikkojen ohi. Paikalla oli sopivia todistajia. Yksi heistä oli puutavarakauppias C.H. Ahlqvist, joka kirjoitti heti Viipuriin Hackman & Co:lle – Suomen johtavalle puutavarayhtiölle – tästä tärkeästä tapahtumasta. Sitten Hackman ja Ahlqvist saivat tarjouksen Holmsenilta. Seurauksena syntyi toukokuussa 1870 kauppa, josta Holmsen sai 120 000 markan lunastushinnan.
Senaatti hyväksyi vain pari päivää myöhemmin uusien omistajien suunnitelmat tukinuitosta Korkeakosken kautta.
Saman vuoden lokakuussa Wiborgs Tidning -lehti raportoi Kotkasta:
”Kotkalla, vaikka onkin vielä liki asumaton saari, lienee mitä suurin tulevaisuus edessään. Jo nyt näyttäytyy siellä monelle sadalle työläiselle, jotka parastaikaa ovat työn touhussa rakentamassa sahaa ja työläisten asuntoja, suuri elämä. Ympärillään mitä syvin satama niin, että suuretkin alukset voivat kiinnittyä suoraan maihin [—] Ihmeellistä kyllä, tämä paikka on jäänyt näin pitkään huomaamatta, paikka jonka luonto itse tuntuu määränneen teollisille yrityksille. Jo näinä päivinä Korkeakosken putouksesta laskettiin noin 70,000 tukkia. [—] Että Hamina, samassa suhteessa kuin Kotka tulee kukoistamaan, kulkee kohti arvoistaan tuhoa, on vääjäämätöntä.”
Muut lehdet vahvistivat, että ensimmäiset tukkierät olivat nyt alkaneet kulkea Korkeakosken putouksen kautta, ”ilman erityisiä vaikeuksia”. Tiedettiin kertoa, että sisä-Suomen kunnissa oli alkanut liikkua suuria rahasummia maksuna puunrungoista, tukkipuiden kaadosta ja kuljetuksesta vesistöjen äärelle ja niitä pitkin.
Ahlqvist ja Hackman saivat sahansa käyntiin kesäkuussa 1871, ensimmäisinä Kotkassa. Naapurustossa oli tuolloin koko joukko kilpailijoita rakentamassa kuumeisesti omia sahojaan: pian sahoja olikin kahdeksan kappaletta. Kolme niistä oli norjalaisten omistamia: Gutzeit, Halla ja Hovinsaari. Viimeksi mainitun takana oli Aslak Holmsen, Hallan omisti kymmenkunta metsänomistajaa Elverumista ja Gutzeitin omisti tämän artikkelin alussa mainitun Wilhelm Gutzeitin poika, Hans.
Gutzeitin sahasta puhuttaessa on mainittava Lars Bredesen. Hän oli varttunut Norjan Fredrikstadissa ja oli Hans Gutzeitin hyvä ystävä jo nuoruusvuosista lähtien. Lars oli lähtenyt jo varhain maailmalle puukauppojen tiimoilta, mm. höyrylaivalla, joka v. 1865 kuljetti ensimmäisen puulastin Norjasta Australiaan. Vuonna 1868 hän tarttui tarjoukseen työskennellä lankomiehilleen, jotka johtivat tuolloin Sundsvallissa Tunadalin höyrysahaa, Ruotsin ensimmäistä.
Sundsvallista oli lyhyt askel Suomeen, ja Lars Bredesen saapui tänne 1870-luvun alussa etsimään tukkeja hyvään hintaan. Mahdollisuudet vaikuttivat niin lupaavilta, että Bredesen asettui asumaan Seurahuoneelle Helsinkiin. Kauppa toisensa jälkeen toteutui.
Tässä tilanteessa Lars Bredesen kytki Hansin mukaan kuvioon.
Kuten nimi kertoo, Gutzeitin suku on alkujaan saksalainen. Wilhelm-isä oli syntynyt Itä-Preussissa mutta saapunut Norjaan hyvin nuorena. Hans-poika lähetettiin merille surullisesta syystä – hänen neljä sisarustaan olivat kaikki sairastuneet keuhkotuberkuloosiin ja kuolleet kahden vuoden sisällä. Merillä Hans ehkä välttyisi tartunnalta.
Kun Hans oli 22-vuotias, hänet kutsuttiin takaisin johtamaan isän uutta höyrysahayhtiötä. Pian sen jälkeen Hans avioitui lapsuuden leikkitoverinsa, Anette Sofie Olsenin, kanssa. Heille syntyi seitsemän lasta.
Ehkäpä Hans teki ensivisiittinsä Suomeen purjelaivalla. Hänen kerrotaan viihtyneen kaikkein parhaiten purjejahdillaan peräsinpinna kädessään, ja pojanpoika Jean Gutzeitin mukaan isoisä oli erityisen mielellään purjehtinut Suomen rannikkovesillä.
Oli miten oli, Hans Gutzeit ja Lars Bredesen tapasivat Suomessa ja perustivat yhteisen firman nimeltään Gutzeit & Bredesen. Bredesen oli tuolloin ostamassa suuria tukkimetsiä Kyminjoen vesistön ääreltä. Suurimmat kauppansa hän teki maaliskuussa 1871 pieksämäkeläisen kartanonomistajan Erik Cautonin kanssa: 1,1 miljoonaa tukkia, jotka piti toimittaa 7 vuoden kuluessa.
Kaksi kuolemantapausta muutti nyt nopeasti tilanteen. Wilhelm Gutzeit menehtyi helmikuussa 1871 ja tuolloin Helsingissä asunut Lars Bredesen huhtikuussa. Hans Gutzeit peri isältään Fredrikstadin suurimman yrityksen, jossa oli noin 200 työntekijää. Bredesen siirsi Cautonin kanssa solmimansa sopimuksen kumppanilleen vähän ennen kuolemaansa.
Yrittäjyyden jatko oli näin ollen täysin Hans Gutzeitin varassa.
