Sahayrittäjät kohtasivat ensimmäisen suuren koettelemuksen, kun sahatavaroiden korkeasuhdanne päättyi äkisti v. 1875. Venäjän-Turkin sota 1877–1878 pidensi lamaa. Osa norjalaistyöläisistä palasi kotimaahansa. Gutzeitin omistajat olivat valmiita myymään koko omistuksensa mutta eivät onnistuneet saamaan kohtuullisia myyntiehtoja.
Tilannetta hankaloittivat Hans Gutzeitin yksityisasiat. Vuoden 1879 lopussa hän oli 184 000 markkaa velkaa yhtiölle. Hän luopui omistusosuudestaan velkojen anteeksiantoa vastaan ja jätti toimitusjohtajan tehtävät. Hän muutti perheineen Pariisiin, jossa hän sitten toimi Gutzeitin ja muiden yhtiöiden sahatavaroiden myyjänä yli 20 vuotta.
Sahanjohtajaksi tuli Hans Gutzeitin serkku, Christian Holst, ”vaatimaton, hienotunteinen ja rakastettava, viehättävä mies”, joka sai vähitellen nostettua yhtiön jälleen kannattavaksi. Hyväksi menetelmäksi osoittautui se, että solmi ensin kaupat ja pyysi vasta sitten lupaa Norjasta.
Tärkeimmäksi kollegaksi Holstille tuli Alexander Gullichsen, joka oli jäänyt varhain isättömäksi ja saapui 18-vuotiaana Drammenista Suomeen. Muutaman vuoden kuluttua Alexander avioitui kilpailijan, Paul Wahl & Co:n, tehtaanjohtajan tyttären Ines Brunilan kanssa. Pian Alexander nimitettiin Gutzeitin tehtaanjohtajaksi Holstin rinnalle. Pitkän aikaa nämä herrat ostivat metsiä ja vesivoimaa ”ihailtavalla kaukonäköisyydellä ja suunnitelmallisuudella”, mieluiten laman aikana, jolloin hinnat olivat matalalla.
Heinäkuussa 1896 W. Gutzeit & Co muutettiin suomalaiseksi osakeyhtiöksi. Omistajista vähintään kahden täytyi olla Suomen kansalaisia, mitä Holst ja Gullichsen tuossa vaiheessa olivat. Heidät merkittiin omistajiksi, kummallakin yksi osake.
Norjalaisomistajien ajattelutavasta saatiin esimerkki, kun yksi omistajista, Lars Roede, siirtyi v. 1897 Gutzeitin puheenjohtajaksi ja esitti vastalauseensa tehtävään ehdotetusta korvauksesta: Se ”on enemmän kuin minä mitenkään voin ottaa vastaan”.
Voidaan kysyä, miksi norjalaiset menestyivät niin hyvin Suomessa. Yhtenä vastauksena näyttää olevan eräänlainen uskaliaisuus ja usko siihen, että ongelmat voidaan ratkaista. Osuva esimerkki tästä on vanhan idean toteuttaminen Saimaan ja Kymin välisen yhteyden luomisesta.
Tilanne muuttuisi, jos yhteys saataisiin aikaan, sillä puun hinta oli huomattavasti alhaisempi Saimaan puolella kuin Kymijoen puolella, jossa kilpailu oli nostanut hintoja.
Asian ratkaisi Ole Olson Fald. Hän oli lähtöisin Norjan ja Suomen rajaseudulta ja Gutzeit oli palkannut hänet suomen kielen taitoisena tulkiksi. Matkoillaan Fald tajusi, että Saimaa ulottui aiemmin Lappeenrannan länsipuolelle rakennetun uittokanavan kautta Myllylammelle, joka puolestaan melkein ulottui Kärjenlampeen, joka taas laski Kymijokeen. Vain noin 150 m leveä kannas erotti nämä lammet.
Kannas kuului Rutolan tilaan. Fald uskoi, että puutavara olisi suhteellisen helppo kuljettaa kannaksen yli. Ja näin puu saataisiin siis Saimaan vesistöstä Kymijoen puolelle.
Holst ja Gullichsen tarttuivat heti ideaan. Rutolan tila ostettiin vähin äänin 48 000 markalla ja vesistöjen välisen uuden uittoväylän rakentaminen alkoi. Väylä voitiin ottaa käyttöön heinäkuussa 1890. Aluksi pystyttiin uittamaan 250–300 tukkia tunnissa, mutta pian jo paljon enemmän. Tärkeänä osana ratkaisua oli höyrykäyttöinen tukinsiirtolaite. Sen avulla tukit pystyttiin nostamaan Kärjenlampeen, jonka pinta oli 2–3 m korkeampi kuin Saimaan.
Rutolan järjestely oli Gutzeitin historiassa dramaattinen käännekohta ja sai yhtiön aloittamaan pitkäjänteiset metsänostot Saimaan alueella. Yhtiössä ennakoitiin aivan oikein, että metsän hinta alkaisi vähitellen nousta uuden uittoreitin myötä.
Gutzeit kuljetti Rutolan kautta enimmillään 2,5 miljoonaa tukkia vuodessa. Laitos oli käytössä aina vuoteen 1963, jolloin yli 100 miljoonaa tukkia oli siirretty vesistöstä toiseen.
Kymissä kilpailijat tekivät uittoyhteistyötä mutta Rutolan tapauksessa se ei tullut kyseeseenkään. Jonkin ajan kuluttua Alexander Gullichsen sai kuulla, että pahin kilpailija, siis Halla-yhtiö, tutki oman kuljetusreitin mahdollisuuksia Saimaalta Kymijoen puolelle, noin 60 km Rutolasta luoteeseen, nimittäin Kuolimojärven ja Kallaveden, yhden monista, välisen kannaksen yli. Gullichsen määräsi heti, että kyseinen alue pitäisi yrittää ostaa, mikä sitten onnistuikin.
Halla-yhtiö sai silti ratkaistua ongelman ostamalla läheltä maata, jossa maasto oli tosin vaikeakulkuisempaa. Halla-yhtiö rakensi sinne 6 km pituisen kapearaiteisen rautatien, ns. Honkataipaleen radan, joka otettiin käyttöön v. 1910 ja oli toiminnassa aina vuoteen 1975.
