”Jeppis on aina ollut aika villi kaupunki ja sen mukaan sitä elettiin”
Ella Fitzgeraldin Summertime soi kahvilassa Helsingin Kluuvissa. On arkiaamu, kello lyö kohta kymmenen. Ovi käy. Marica Rosengårdin huomaa välittömästi. Hänestä huokuu kansainvälinen rentous, ystävällisyys ja kiireettömyys.
Talutusnuorassa sipsuttaa pörröinen powderpuff-koira Nisse, kiinanharjakoiran ja jackrussellin risteytys. On virkistävää, etteivät kaikki ota sääntö-Suomen koiranvastaisia pykäliä niin kirjaimellisesti.
Tervehdimme kuin vanhat tutut vaikka emme ole koskaan tavanneet. Olemme molemmat kotoisin Pietarsaaresta, tuttavallisemmin Jeppiksestä. Marica tilaa matcha-pannukakun, hedelmäsalaatin ja kahvin. Niitä odotellessa hän nappaa kännykällään muutaman kuvan tiskin antimista.
”Olen Instagram- ja Twitter-addikti. Haluan dokumentoida ihmisille kaikkea non-stop”, hän naurahtaa. Kipuamme kahvilan toiseen kerrokseen. Nisse piiloutuu pöydän alle Marican jalkojen juureen. Siellä se viihtyy koko haastattelun ajan.
Marica on 1960-luvun lapsi. Hänen lapsuutensa hakee vertojaan Vaahteramäen Eemelistä. Marica keksi usein kepposia toisten kauhuksi.
”Syljeskelin limapalloja alas parvekkeelta ohikulkevien ihmisten päälle. Kerran heitin veljen sänkyyn siilin, joka oli täynnä kirppuja. Saatoin myös hypätä sian selkään ja ratsastaa sillä.”
Rauhallisempiin toimiin kuului vanhojen tavaroiden koluaminen mummon ullakolla. Sekä hylättyjen talojen tutkiminen. Partiossa Marica oppi tekemään solmuja ja kaivamaan maahan vessoja. Marica haaveili elokuvaohjaajan tai näyttelijän ammatista.
”Jeppis on aina ollut aika villi kaupunki, ja sen mukaan siellä elettiin. Kerran huikkasin vanhemmilleni, että menen käymään naapurissa. Tosiasiassa liftasin kavereiden kanssa Tampereelle.”
Lukiota käydessään Marica polki välitunneilla kioskille. ”Ostin karkkia ja selasin kaikki muotilehdet läpi.” Sukulaisilla oli Pietarsaaressa parturikampaamo. He pestasivat teini-ikäisen Marican hiusmalliksi. Siitä se lähti.
”Pääsin usein reissaamaan heidän kanssaan hiusmessuille. Huomion keskipisteenä oli kiva olla. Minulla oli myös aina kamera mukana.” Marica oli innostunut valokuvaamisesta isoveljensä valokuvausharrastuksen myötä.
Helsinkiin Marica muutti heti lukion jälkeen. ”Halusin kokeilla onneani mallina. Minulla oli suuret unelmat ja kova halu tulla nähdyksi.”
Hän tähtäsi Tukholmaan. ”Kävin pyörähtämässä siellä mutta ei tärpännyt.”
Helsinkiin palattuaan Marica tutustui Marion Heroldiin ja Kirsi Kososeen. ”He uskoivat, että voisin päästä malliksi. Sain asua Kososten luona Munkkiniemessä samassa tornissa, jonka Ville Valo on myöhemmin omistanut.”
Uran alku ei ollut helppo. Mutta pikkuhiljaa tuuli tuiversi siipien alle. Marica pääsi Anttilan kuvastoihin, sitten Stockmannin ja Sokoksen. Mainoskuvauksista saattoi saada jopa 1 200–1 600 markkaa päivässä. ”Rahaa paloi ja hauskaa oli.”
Hän seurusteli tulevan miehensä, toimittaja Kim Weckströmin, kanssa. He kävivät yhdessä ulkona ravintola Adlonissa. Siellä Marica tanssi oranssinvärisessä haaremiasussaan Abban ja Pet Shop Boysin tahtiin. Joskus viikonloppuisin Jörn Donner piipahti heille kotiin brunssille.
Jossain vaiheessa Marica ehti myös opiskella journalismia Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Jörn Donnerin tuleva vaimo Bitte Westerlund ja kirjailija Kjell Westö olivat samalla luokalla, ja Marica pitää edelleen yhteyttä heihin. Opinnot kuitenkin jäivät kesken suuren maailman kutsuessa. Mutta koulusta ehti jäädä paljon hyvää käteen.
Marica on myös loistava ja persoonallinen kirjoittaja. Kannattaa lukea hänen lennokkaalla tyylillä ja loistavalla englannilla kirjoittamaansa blogia, The Rosengard Journal. Lisukkeena myös silmiä hivelevät kuvainstallaatiot.
Marican ”löysi” malli Carita Järvinen, josta myös kirjoitetaan tässä lehdessä. Caritan avulla Marican tie vei Pariisiin Eva Models -mallitoimistoon. Pariisista käsin Carita matkusti mallintöissä ympäri Eurooppaa.
”Caritasta tuli minulle kuin toinen äiti. Nykyäänkin hän on parhaita ystäviäni.”
”Ensivaikutelmani Caritasta oli aika mystinen. Myöhemmin selvisi, että olemme molemmat suuren intohimon ihmisiä. Carita on luonnonsuojelija, aktivisti ja sellainen pieni ”noita”, joka piilottelee pieniä paketteja kaikkialle”, Marica paljastaa.
”Carita ei koskaan tuomitse, vaikka voimme olla eri mieltä asioista. Se on ihanaa. Vapauttavaa. Nykyään olemme toistemme ’puhelinterapeutteja’. Meille mikään aihe ei ole mustalla listalla.”
Marica pääsi myös legendaarisen Lenita Airiston kelkkaan.
”Lenitan iso muotishow matkasi ulkomaille, muun muassa Moskovaan. Muistan kuinka oudolta tuntui, kun kaduilla ei ollut edes neonvaloja. Näkyi vain maito- ja leipäkylttejä.”
Lenitan matkassa oli kovaa mutta opettavaista. Nopeutta ja tehokkuutta arvostettiin. ”Jos istui nurkassa unelmoimassa tai lukemassa kirjaa, Lenita saattoi tulla rivakasti herättelemään. Ja auta armias, jos joutui hänen hampaisiinsa! Lenita oli vaativa työnantaja. Kunnioitan häntä suuresti. Hän on pilke silmäkulmassa -persoona: energinen, kaunis, älykäs ja sanavalmis.”
Maricaa alkaa hymyilyttää, kun hän muistaa Lenitan vinkin vieraiden kielten oppimiseen. ”Uusia kieliä oppii puhumaan kaavalla: yksi mies per kieli.”
